Kuka pelkää nauravaa naista?

Liisa Walleniuksen romaani Naurun kuolema (Momentum Kirjat, 2024) tuli yllättäen ajankohtaiseksi aivan uudella tavalla, kun rehevästä naurustaan tunnettu Kamala Harris nimettiin demokraattien presidenttiehdokkaaksi.

Donald Trump tarttui heti Harrisin nauruun: ”Oletteko kuulleet hänen nauravan? Hän on hullu. Nauru kertoo paljon. Hän on hullu. Kutsun häntä nauravaksi Kamalaksi.”

Trump ei kiinnitä Harrisin nauruun huomiota sattumalta. Hän yrittää luoda mielikuvaa, että Harris on epäluotettava eikä häntä voi ottaa vakavasti.

Trumpin pilkan takana on ajatus, että vain hullut nauravat kovaan ääneen. Julkisesti nauravaa miestä pahempi on vain naurava nainen.

Donald-setä itse on aina hyvin vihainen. Hän näyttää julkisuudessa yleensä kiukkuiselta kuin perseeseen ammuttu karhu. Pelkääkö hän kenties nauravaa naista?

Liisa Walleniuksen romaanin päähenkilön, suomalais-hollantilaisen Hendrik Speelbergin, isä ei hallitse nauruaan. Kun muut kavahtivat Jakob-isän hohotusta, poika lumoutui niin, että hänestä tuli maailmankuulu naurututkija.

Hendrikin ura tutkijana ajautuu umpikujaan, kun kukaan ei suostu kustantamaan hänen uutta kirjaansa Naurun kuolema. Hänen edellinen teoksensa Rahvas nauraa, vaan herrat vienosti hymyilee suututti tiedemaailman ja suuren osan lukijoista.

Hendrik ei hellitä vaan muokkaa uuden kirjansa käsikirjoitusta Suomessa, Lappajärvellä, minne hänen isänsä muutti jo 1950-luvulla, meni naimisiin paikallisen naisen kanssa ja sai kaksi lasta.

Naurava Jakob löysi elämänsä tarkoituksen Lappajärven rannalla. Nyt isä makaa sairaana ja tekee kuolemaa hoivakodissa ja poika yrittää pelastaa tieteellisen uransa.

Naurun kuolema sisältää paljon lainauksia Hendrik Speelbergin julkaisuista. Hän on tullut siihen tulokseen, että nauru Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa loppuu vuosien 2140 ja 2152 välillä.

Jo nyt jokainen vallankäyttäjä valikoi tarkkaan naurunsa paikan. ”Kuvitelkaa hetki kenraalia hihittämässä joukkojensa edessä, niin ymmärrätte mitä tarkoitan.”

Vakavat kasvot viestivät alamaisille, että hallitseminen on raskasta ja vastuullista työtä. Vapaasta, huolettomasta naurusta on tullut tyhmyyden merkki:

”Villi, sydämen pohjasta ampaiseva nauru, joka paljastaa hampaat ja hytkyttää vatsaa, on vallanpitäjiltä kielletty. Tätä kirjoittamatonta sääntöä rikkoessaan jokainen hallitsija ja johtava poliitikko kadottaa hetkessä uskottavuutensa.”

Naisten tilanne on erityisen hankala, kuten Kamala Harrisin esimerkki osoittaa. Estoton, julkinen nauru kyseenalaistaa naisen auktoriteetin ja harkintakyvyn. Turvallisinta on välttää naurua kokonaan ja esittää sanottavansa vakavin ilmein, mielellään synkkänä.

Tutkija on havainnut, että vain viihdeohjelmien turhat julkkikset hohottavat enää ääneen. Väite saa vahvistusta, jos vaivautuu katsomaan esimerkiksi Ylen Jälkiviisaita. Siellä yksi entinen vallanpitäjä istuu leveässä haara-asennossa ja hohottaa kovaan ääneen omille jutuilleen.

Kielletyt paheet jatkuvat usein salaisina. Kirjassa kaavaillaan vapaan naurun taloja, joihin voisi sujahtaa salaa kuin bordelleihin. Ne olisivat ilotaloja sanan varsinaisessa merkityksessä, pimeän naurun taloja.

Liisa Wallenius (s. 1954) on kirjoittanut erinomaisen esikoisromaanin. Hän on koulutukseltaan eläinlääkäri ja kutsuu itseään sekalaisten tieteellisten julkaisujen suurkuluttajaksi. Se näkyy romaanissa kautta linjan. Pohjatyöt on tehty hyvin. Hän tietää naurusta paljon.

Naurun kuolema on hyvin kirjoitettu, panee ajattelemaan, liioittelee ja viihdyttääkin, vaikka enimmäkseen ollaan otsa rypyssä.

Se ei ole naurun asia, kun nauru tekee kuolemaa.