Kulttikirjailija eli repaleisen elämän
Tämän syksyn kirjallisiin tapauksiin kuuluu amerikkalaisen kulttikirjailijan David Foster Wallacen (1962-2008) yli tuhatsivuisen pääteoksen suomennoksen valmistuminen (Päättymätön riemu, Siltala 2020). Tero Valkosen suomennosta on kehuttu erinomaiseksi.
Suomennoksen syntyyn liittyy kiinnostava yksityiskohta, sillä se saatiin aikaan formulakuski Kimi Räikkösen avulla. Kari Hotakainen tuki kustantajansa Siltalan hanketta Räikkösestä kirjoittamansa menestyskirjan runsailla tekijänpalkkioilla.
En ole lukenut enkä aio ihan lähiaikoina lukeakaan Wallacen romaania. Tiiliskiviin tarttuminen vaatii kypsyttelyä. Sen sijaan luin tänä syksynä ilmestyneen elämäkerran kirjailijasta (D. T. Max: David Foster Wallace, Siltala 2020).
Wallaceen pätee vanha totuus, jonka mukaan paras kirjailija on kuollut kirjailija. Päättymätön riemu (Infinite Jest) sai innostuneen vastaanoton heti ilmestyttyään, mutta legenda Wallacesta tuli vasta kuoltuaan.
Wallace eli repaleisen elämän. Hän kärsi koko ikänsä masennuksesta ja oli päihteistä riippuvainen. Hän vietti useita jaksoja erilaisissa hoitolaitoksissa. Naissuhteissa oli alituisia pulmia.
Kun masennus ja epätoivo ottivat vallan, feneltsiini-niminen lääke helpotti oloa. Se koitui myös Wallacen kohtaloksi. Kun hän kymmenen vuoden jälkeen lopetti feneltsiinin käytön vuonna 2007, vakava masennus iski pian. Kokeiltiin toisia lääkkeitä, sähköshokkeja ja palattiin feneltsiiniin, mutta apua ei enää löytynyt. Wallace hirtti itsensä 46-vuotiaana.
”Kukaan ei olisi toivonut hänelle tällaista loppua, mutta tämä oli loppu, jonka hän itse valitsi”, D. T. Max kirjoittaa kirjansa loppusanoiksi.
Wallace oli jännittävä persoona, hurmaava hulttio, joka ei tavallisiin mittoihin sopinut. Jo opiskeluaikana hänen ristiriitainen hahmonsa herätti huomiota.
Hän oli toisaalta erittäin kohtelias ja oudon epävarma, toisaalta hän leveili valtavalla tietomäärällään. Käytös oli outo sekoitus ylimielisyyttä ja kohteliaisuutta.
Wallacesta tuli opintojensa jälkeen suosittu ja karismaattinen kirjallisuuden opettaja. Siinä ohessa hän kirjoitti novelleja, esseitä, reportaaseja ja ennen kaikkea pääteoksensa, jonka valmistumiseen meni useita vuosia.
On kai uskottava, että Päättymätön riemu on vaikea kirja, kun kirjailija itsekin kuvasi sen lukemista kirjeessään Don DeLillolle kuukauden pakkotyötä vastaavaksi urakaksi.
Opiskelijat saattoivat ihastua Wallacen epäsovinnaiseen tyyliin ja olemukseen, mutta ulkonäkö petti. Max kirjoittaa, että Wallace erosi julkisesta kuvastaan melkein kaikessa: pummin ulkonäkö peitti alleen tiukan moralistin, josta pitkä kokemus vieroitusterapiasta oli tehnyt hillityn elämän ja kovan työn apostolin.
D. T. Max on kirjoittanut erinomaisen elämäkerran. Se on oivallinen johdatus sekä Wallacen henkilöön että tuotantoon. Se kertoo traagisen tositarinan sukupolvensa merkittävimmästä amerikkalaisesta kirjailijasta, joka oli kuin draamakuningas, mies, joka pelkäsi olla yksin omien ajatustensa kanssa.
Taiteilijoilta puuttuu se, mikä on useimmilla muilla ihmisryhmillä: kuukausitulot. On mahdollista, että resuinen ulkoinen olemus joidenkin ihmisten kohdalla johtuu puuttuvista asuinoloista ja puuttuvasta rahoituksesta.
Joku viisas on sanonut, että perusturvaa on palkkatyö.
Taiteilijoilla useissa tapauksissa tämä puuttuu tai on mahdoton asia järjestää. Sen vuoksi tulot saattavat vaihdella niin, että toisinaan menestyneellä taiteilijalla on runsaasti rahaa (ja siipeilijöitä) ja toisinaan he elävät lähes rahattomina. Tällä väistämättä on vaikutusta ulkoiseen olemukseen: kosmetiikkatuotteet ovat kalliita.
Suomessa on onnistuttu luomaan eri tarkoituksiin rahoitusjärjestelmiä. Näitä ovat toimiva verotus, Kela, työeläkejärjestelmät, vakuutuslaitokset jne. Olen lähestynyt vakuutuslaitoksia idealla, jota nimitän nimellä TARAVA = Taitelijoitten Eläkerahoitusvakuutus. Tätä siis ei tietääkseni ole vielä olemassa, mutta idea perustuu noihin edellä mainittuihin muihin rahoitusjärjestelmiin, joiden voidaan sanoa olevan yhteiskuntaa vakauttavia rahoitusjärjestelmiä.
Lähetin eräälle työeläkelaitokselle ideasta avoimen kirjeen. Tässä siitä ote: ”Mahdollisesti muodostettava TARAVA- vakuutus voisi toimia jopa alakohtaisena rahoitusvaraltaan, mutta siihen olisi varmaan mahdollista houkutella myös toimialan ulkopuolista rahaa. Siitä syntyisi vakuutuksen tuottopuolta. Rahoituskentässä saattaa olla suuri helpotus institutionalistaa taiteilijoitten rahoitusta. Taiteilijat osallistuisivat kirjautumalla TARAVAn piiriin, jolloin olisivat tulojensa mahdollistaessa maksajia ja kun tulot ovat pieniä ja satunnaisia saisivat eläkkeen tapaan kuukausituloa, jota ei pidä kyseenalaistaa elämän aikana. Tämä olisi TARAVAn vakuutusluonteinen järjestelmä.”.
Taiteilijoitten, joihin kirjailijat ja runoilijatkin luetaan, saisivat perustulon vakuutusjärjestelmästä, joka voisi olla sellainen, että kun heillä on tuloa, he ovat maksajien joukossa ja kun ei ole tuloja, he ovat tulonsaajien joukossa. Idea pohjautuu siihen, että koko yhteiskunta yrityksineen, hallintoineen ja työväestöineen hyötyy taiteilijoitten työstä. Maan kulttuuri kukoistaa, kun se kukoistaa taiteilijoitten työn ansiosta. Yhteiskuntaa vakauttavat rahoitusjärjestelmät tulee ulottaa myös taiteilijoitten elämää vakauttamaan. Tarvittaessa voin julkistaa koko idean esittelevän avoimen kirjeen.
Ilmoita asiaton viesti