Kulttuuri on kuollut, eläköön ruokakulttuuri!

Onko olemassa vielä taidetta ilman ruokaa ja juomia? Aika harvoin, mutta ei hätää, ruoasta itsestään on tullut kulttuuria, taidetta. Suurimpia taiteilijoita ovat julkkiskokit.

Suomen terävin kirjallinen pilkkakirves Jyrki Lehtola panee ruoka-asiatkin järjestykseen uudessa esseekokoelmassaan (Tesla metsässä, Siltala 2019). Lehtola kirjoittaa, että pitkän etsinnän jälkeen sielu löytyi vatsasta, vaikka 90-luvun leipäjonot häiritsivät jonkin aikaa ruokaleikkejä. Gastropornoilu palasi entistä kopeampana:

”Uusi ruokakulttuuri viiletti leipäjonon ohi vahvasti sponsoroidussa tilataksissa, joka oli täytetty ruokalehdillä, ruokaohjelmilla, ruokablogeilla, Instagram-ruoalla, Facebook-ruoalla, suolistojournalismilla, uusilla ravintoloilla, uusilla ruokakäsitteillä sekä julkkiskokeilla, jotka kutsuivat itseään taiteilijoiksi, koska he olivat miehiä.”

Ravintola-arvosteluja ilmestyy lehdissä enemmän kuin kuvataide- ja kirja-arvosteluja. Ruoasta tuli taidetta, kun kukaan ei enää jaksanut taidetta. Kulttuuri on kuollut, eläköön ruokakulttuuri!

Ruokabuumissa yhä useampi haluaa palan kakkua itselleen. Tuulten haistelijoina poliitikot ovat parhaasta päästä. Lehtola muistaa, miten kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki jakoi valtion Suomi-palkinnot muun muassa Helsingin ravintolapäivälle – ”mahdollisuus syödä ylihinnoiteltua ruokaa pahvilautasesta sateessa niin kuin kaikki muut”, sekä keittiömestari Sami Tallbergille, joka oli ”villiruokaguru”.

Kustantaja määrittelee Lehtolan kirjoitukset kohtuuttomiksi esseiksi. Niissä juodaan samppanjaa ja syödään hyvin, ivataan flow-festivaaleja ja monia muita muoteja. Helsinkiläisiä pinta-ilmiöitä Lehtola pilkkaa säälittä, maalaiset saavat vähän lempeämmän kohtelun.

Kysymys kuuluu, kohtaavatko Helsinki ja autioituva Suomi enää toisiaan muualla kuin esseekokoelmassa, jossa kysytään, kohtaavatko nämä kaksi enää toisiaan. Lehtola vastaa vino virne naamallaan: ”Eivät helsinkiläiset edes tarvitse maaseutua, helsinkiläiset syövät lähiruokaa!”

Kai te tiesittekin jo, että Helsinkiin on perustettu Syö, juo ja sivisty -klubi. Kom-teatterin ja Image-lehden klubin kaikkien aikojen ensimmäisen istunnon yhteydessä Finlandia-kirjailija Juha Hurme ilmoitti vegaanisen keittonsa ääreltä saavansa dystooppiset kiksit, mikäli on läsnä, kun maailma loppuu.

Siinäpä se. Tärkeintä ovat kiksit, hyvät fiilikset eli se, miltä minusta tuntuu. Vielä tärkeämpää on ehtiä tehdä Instagram- ja Facebook -päivitykset ennen kuin räjähtää. Näitä teemoja sivuaa myös Lehtola.

Jyrki Lehtola tuo pitkissä esseissään esille monipuolista viisauttaan, käyttää runsaasti vierasperäisiä ja -kielisiä ilmauksia. Hän tietää erikoislaatunsa ja on pää pystyssä omalla tavallaan elitisti. Toiset tykkää, toiset ei.

Esseekokoelman arvion kriittisen osan kiteytän lainaukseen Lehtolan omasta tekstistä. Katkelma kuvaa hyvin esseistiä itseään, vaikka hän tässä kirjoittaakin Flow-festivaalista:

”Liikaa yrittämistä, liikaa erottautumisen halua, liikaa oman erikoisaseman alleviivaamista, omaan erikoisasemaan tulee suhtautua niin, ettei ole omaa erikoisasemaa, vähän kuin entisaikojen brittiaatelinen nuhjuisissa vaatteissaan pubissa, niin kaikilla säilyvät hyvät fiilikset!”

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu