Kummituksia ja kylähulluja Helsingin yössä

Matias Riikosen Iltavahtimestarin kierrokset (Teos 2019) on hyvä, jopa erinomainen kirja. Se on pienestä koostaan (130 sivua) huolimatta täysipainoinen teos, kokoaan suurempi.

Kolmekymppisen Riikosen kirjan idea on nerokas ja yksinkertainen. Hän kuljeskelee Helsingin öisiä katuja sen jälkeen kun iltavahtimestarin työvuoro on päättynyt. Hän kiertää jatkuvasti samoja reittejä, tekee tarkkoja havaintoja rakennuksista, eläimistä, ihmisistä ja ihmisten varjoista.

Kierroksillaan kertoja tapaa kissaksi pukeutuneen nuoren naisen, afroamerikkalaisen hipin, afrikkalaisia prostituoituja, saksofonia soittavan professorin, ystävänsä entisen tyttöystävän, humalaisia seurueita, taksikuskin, jonka työssä on varjopuolia ja jolla on varjokäsi. Päivärinnankadulla paloi lumikinoksessa kenkä ja Tehtaankadun ala-asteella hän kohtasi kerran kummituksen: ”Oikein miellyttävä, tuskin edes läpikuultava mies.”

Riikonen etsii keijuja ja kummituksia, mutta löytää humalaisen äidin sylissä itkevän tytön. Hän miettii, pitäisikö tehdä luettelo kylähulluista, jotka tulevat vastaan Taka-Töölön ja Kaivopuiston välillä. ”Mutta ei ehkä sittenkään. Eivät he huvikseen kiertele öisillä kaduilla eivätkä he ole kylähulluja. Ei kukaan ole.”

Sumu ja varjot ovat Riikosen tekstin avainsanoja ja luovat aavemaisen tunnelman. Harvat yölliset kulkijat ovat kuin isänniltään karanneita varjoja, jotka ”kiertelevät sumussa vapaina ja kiireettöminä”.

Kertoja pelkää hukkaavansa oman varjonsa, etsii sitä ravintola Mestaritallista, joka päivisin on tavallinen rantaravintola, mutta ”öisin iltavahtimestareiden varjot kerääntyvät sinne salaisiin pitoihin”. Kun varjostaa omaa varjoaan, voi tapahtua kaikenlaista: ”Joku tuijotti minua pimeästä ravintolasta…”

Ja kun iltavahtimestari menettää työnsä, hän on kuin varjo ilman isäntää. Hän menee Sibeliuksenpuistoon, alas varjomaailmaan, varjoksi varjojen joukkoon. ”Muuta puistossa ei ollutkaan, pelkkää muodon saanutta pimeyttä.”

Nälissään kulkija saapuu Bottan edustalle kuuluisalle Jaskan grillille: ”Vanha vaaleahiuksinen nainen käänteli pihvejä ja puristi ketsuppia ja sinappia säiliöistä, jotka roikkuivat kioskin katosta kuin jonkin rasvankäryisen jumalataräidin utareet.”

Iltavahtimestarin kierrokset oli itselleni vahva lukuelämys myös siksi, että olen yli 30 vuotta asunut juuri niillä Taka-Töölön kulmilla, joilla kirjailija pääasiassa kiertelee.

Kirjaa lukiessa on kuin kotiseuturetkellä. Tuttu reitti näyttää joka kerta kuin uudelta. Kun pitää silmänsä auki ja aistit valppaina, voi nähdä ihmeellisiä asioita.

Matias Riikonen on nuoren polven lahjakkaimpia kirjailijoita. Hän sai vuonna 2017 Kalevi Jäntin palkinnon toisesta romaanistaan Suuri fuuga. Suurelle yleisölle hän lienee kuitenkin vielä tuntematon suuruus. Kannattaa tutustua.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu