Kun isoisä itään hiihti ja mitä sitten tapahtui

Parikymppinen Eelis Apukka (1908-1976) teki joulukuussa 1931 radikaalin ratkaisun. Hän lähti Sodankylän Sattasesta hiihtämään kolmen toverinsa kanssa erämaan halki kohti Neuvostoliittoa paremman elämän toivossa.

Apukka oli juuri vapautunut vankilasta, Tammisaaren ”yliopistosta”. Tuomio kommunistille oli tullut kumouksellisesta toiminnasta. Kun töitä nuorelle miehelle ei löytynyt, hän lähti tovereineen suksimaan kohti itäistä unelmaa.

Eeliksen pojantytär Miia Apukka päätti ottaa selvää, mitä isoisän kolmen vuoden idänretkellä oikein tapahtui. Hän perehtyi poliisin raportteihin ja kuulustelupöytäkirjoihin, tutki kirjeitä ja aikakauden lehtiä sekä muita kirjallisia lähteitä.

Syntyi tosiasioihin perustuva väkevä romaani siitä, miten isoisän unelma muuttui painajaiseksi (Miia Apukka: Itään ja takaisin, Kirjokansi 2022).

Jo vastaanotto Neuvostoliiton puolella oli aivan muuta kuin hyväuskoiset suomalaiset kommunistit olivat odottaneet. Heidät vietiin kuulusteluihin ja vankiselliin, joka oli täynnä ihmisiä. ”Ovella löi vastaan tyrmäävä löyhkä: likaa ja ihmisruumiin eritteitä.”

Vankisellistä Apukan ja kumppaneiden tie vei lopulta ankariin oloihin metsätöihin ja Vietkan kolhoosiin Karjalan tasavallassa.

Silmukka suomalaisten ympärillä alkoi kuitenkin kiristyä. Suomalaiset edustivat vääränlaista nationalismia, josta oli päästävä eroon. Isovenäläinen nationalismi nosti päätään.

Kyttäyksen ja ilmiantojen ilmapiirissä Eelis Apukka joutui uudelleen koviin kuulusteluihin ja vankilaan. Joku oli kuullut hänen sanovan, että Suomessa vankilassakin olisi parempi kuin täällä vapaudessa, ja hän oli kuulemma lukenut sellaisia porvarillis-nationalistisia julkaisuja kuin Helsingin Sanomat ja Suomen Sosialidemokraatti.

Tästäkin piinasta Eelis selvisi. Onni potkaisi ja hän pääsi vähäksi aikaa unelmiensa töihin, toimittajaksi Petroskoin radioon vanhan tuttavansa ansiosta.

Sitä herkkua ei kauan kestänyt. Kun Eelis ei suostunut ilmiantajaksi, hänet passitettiin jälleen metsätöihin. Ajatus paluusta Sodankylään alkoi kypsyä.

Kirjan dramaattisimpiin jaksoihin kuuluu kuvaus Eeliksen ja Osku Mannisen loikkauksesta takaisin Suomen puolelle marraskuussa 1934. He ostivat junalipun Petroskoista Kantalahteen, jäivät junasta jo ennen pääteasemaa ja suuntasivat kävellen kohti Suomen rajaa.

Pakkanen paukkui ja miesten varusteet olivat heiveröiset. Suomen rajavartijat löysivät paleltuneen kaksikon ja veivät miehet Kuolajärven Alakurtin kylän vartiotupaan. Manniselta jouduttiin amputoimaan toinen jalka.

Etsivä keskuspoliisi kuulusteli Eelis Apukkaa kolme viikkoa. Hänet tuomittiin puoleksitoista vuodeksi vankilaan valtiopetoksen valmistelusta.

Apukan kokemusten valossa tuntuu erikoiselta, että hän liittyi SKP:hen heti, kun puolue sai sodan jälkeen jälleen toimintaoikeudet. Apukka tosin erotettiin puolueesta 1950-luvulla, koska häntä epäiltiin ”ohranan” kätyriksi.

Myöhemmin hänet otettiin puolueeseen anteeksipyyntöjen kera, ja hänestä tuli vahva vaikuttaja Sodankylän kuntaan. Asko-pojasta tuli SKDL:n ja Vasemmistoliiton kansanedustaja sekä Kelan johtaja. Miia Apukka on Askon tytär. Hän on toiminut mm. Destian ja Liikenneviraston viestintäjohtajana.

Eelis Apukalla kävi hyvä tuuri, kun hän onnistui karkaamaan Neuvostoliitosta 1934. Suomalaisten vainot kiihtyivät eikä yhdellekään Apukan itärajan taakse jääneelle toverille käynyt hyvin. Sinne katosi myös hänen kaksi veljeään.

Idänretkellään Eelis Apukka löysi itselleen vaimon ja oppi kantapään kautta sen, että Neuvostoliitossa asiat ja sanat tarkoittivat täsmälleen päinvastaista. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo muuttuivat vankileireiksi, veljesvihaksi ja harvainvallaksi.

Eelis Apukan kaltaisille kommunisteille kapitalistinen Suomi osoittautui paremmaksi isänmaaksi kuin kommunistien Neuvostoliitto.