Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan

Suomen historian karmeimpiin lukuihin kuuluu sisällissota 1918. Se oli amatöörien julmaa leikkiä. Kun ammattisotilaita ei juuri ollut, päävastuun taisteluista niin punaisella kuin valkoisella puolella joutuivat kantamaan hyväkuntoiset urheilijanuorukaiset.

Tuota traagista aikaa Jari Kupila kuvaa uudessa kirjassaan (Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan – Urheilun sisällissota 1918, Minerva). Tutkimus on uraauurtava. Aiemmin näin laajaa selvitystä ei ole tehty.

Sisällissotaan osallistui Kupilan arvion mukaan 40 000–45 000 urheilijaa ja urheiluseurojen jäsentä. Valkoisia urheilijoita kaatui noin tuhat, punaisia kaatui, katosi tai teloitettiin noin 3000. Lisäksi vankileireillä menehtyi ehkä 2­000 urheilijaa.

Kuolleiden joukossa oli eri lajien Suomen mestareita ja muita mitalimiehiä, urheiluseurojen aktiiveja, puheenjohtajia ja sihteereitä eli Suomen tulevaisuuden toivoja monessa mielessä.

Kupila vyöryttää sivu sivulta hyytäviä tositarinoita, miten olympiakävijät, SM-mitalistit ”ja muuten vain puuhakkaat urheiluihmiset ampuivat ja räjäyttelivät toisiaan”.

Kaatuneista ja haavoittuneista kirjoittaessaan Kupila mainitsee heidän urheiluseuransa. Monet tuttuja seuroja tänäkin päivänä.

Keuruun Kisailijoiden huippuhiihtäjä Ilmari Halttunen kaatui Kalevankankaalla, Sääksjärven Veljien ME-juoksija Einari Anttilan ura tuhoutui haavoittumiseen, Oulun Tarmon Lauri Halonen riutui kuoliaaksi vankileirillä, Jääsken Kirijöiden 100 metrin suomenmestari Aarne Kumlin sai räjähtävän kuulan reiteensä ja kuoli, Kirvun Vilkkaan perustaja Heikki Inkinen murhattiin Viipurin lääninvankilan verilöylyssä… Lista on loputon.

Kupila nostaa kaksi urheiluseuraa, joiden jäsenten merkitys taisteluissa oli muita suurempi. Mitä Helsingin Jyry oli punaisten, sitä Lapuan Virkiä valkoisten puolella.

Helsingin Jyryn eliittijoukko oli näyttävä ilmestys. Kupila hehkuttaa: ”Kaksimetrisiä, ryhdikkäiltä urheilumiehiä, katse kuin kiveä ja jäätä. Leuat graniittia, kädet kuin pajavasarat.”

Lapuan Virkiän rooli sodan kuumimmissa paikoissa ja iso uhriluku toivat sitä ympäröivään ilmapiiriin samanlaista erityisyyttä kuin punaisella puolella Helsingin Jyryyn.

Virkiän nuori puheenjohtaja Paavo Sarparanta kaatui Tampereella, kun sai luodin selkäänsä ja sitä kautta sydämeen. Kuuluisat Laurilat olivat myös urheilumiehiä.

Kumpaakin seuraa arvostetaan yhä yli poliittisten rajojen. Ilman vuoden 1918 kokemuksia seurat olisivat Kupilan mielestä aivan toisenlaisia.

Onnekkaita selviytymistarinoitakin kirjaan sisältyy. Painin Suomen mestarista, karkuun päässeestä punavangista Robert Oksasta tuli Ruotsin painimaajoukkueen pitkäaikainen päävalmentaja. Oksan johdolla Ruotsi oli 1930-luvulla maailman paras painimaa.

Kaarlo Koskelo voitti painissa olympiakultaa Tukholmassa vuonna 1912. Sisällissodassa hänestä tuli punapäällikkö, joka pakeni kostoa Venäjälle ja Siperian kautta Kiinaan. Sieltä hän purjehti Yhdysvaltain Oregoniin, jonne perusti yleisen saunan.

Koskelo palasi Suomeen seuraamaan Helsingin olympialaisia 1952 vauraana miehenä. Hän esiintyi ”komein elkein ja isolla autolla ajellen”.

Olympiavoittaja huristeli myös kotikaupunkiinsa Kotkaan, missä entinen suojeluskuntapomo Eino Havas kutsui punakarkuri Koskelon ja hänen perintöprinssinsä, Helsingin Jyryn komppaniaa johtaneen Adam Malmin, saunomaan mökilleen.

Koskelon paluu Kotkaan oli kuin konsensus-Suomen manifesti, ohjelmanjulistus. Oli ollut aika sotia, nyt oli aika sopia.

Sisällissodan viholliset saunoivat, söivät paistettuja ahvenia ja muistelivat menneitä pitkälle kesäyöhön.