Kun saa isän kädestä, tulee äitiä ikävä

Huovisen veljekset ovat keksineet kirjoilleen iskevät nimet: Äitiä ikävä (Eero Huovinen) ja Isän kädestä (Sakari Huovinen). Nimet kuvaavat hyvin kirjojen sisältöä. Emerituspiispa Eero tunnelmoi ja herkistelee, kuten hartauskirjoissa on tapana, kun taas juristitohtori Sakari kirjoittaa enimmäkseen perinteisellä tietokirjojen tyylillä.

Veljekset kirjoittavat vanhemmistaan. He etsivät etäiseksi jääneen isänsä, tuomiorovasti Lauri Huovisen (1915-1994) ja äitinsä, hammaslääkäri Ailin (1920-1954) salaisuuksia.

Aili kuoli vähän aikaa sairastettuaan vain 34-vuotiaana. Se oli niin suuri järkytys Lauri Huoviselle, että hän mykistyi. Hän ei pystynyt puhumaan pojilleen mitään heidän äidistään: ”Kun isältä kysyi äidistä, hän katsoi vain hiljaa suruisilla, kosteilla silmillä”, Sakari kirjoittaa.

Kun Aili kuoli, Eero oli yhdeksän, Matti kahdeksan ja Sakari kolmevuotias. Sakarin kirjassa on koskettava valokuva, jossa pojat seisovat totisina pituusjärjestyksessä äitinsä haudalla.

Sakari Huovinen kysyy tuskastuneen tuntuisena: mikä mies minun isäni oikein oli? Lauri Huovinen oli kaksinkertainen tohtori, evankelisen herätysliikkeen matkasaarnaaja ja tuomiorovasti, ankara paitsi itselleen myös lapsilleen.

Hän oli äärimmäisyyksien mies, joka puheissaan oli niin intomielinen, ettei tahtonut pysyä saarnatuolissa. Hän käytti usein sellaisia sanoja kuin luja, hirmuinen ja valtava sekä toisaalta lempeä, ihana ja kaunis.

Pojat saivat usein isän kädestä. Hän antoi selkäsaunoja vyöllä. Pojat pelkäsivät, että seuraavaksi tulisi solkipäällä. Sakari muistelee, miten isä juoksi kesäpaikassa 60-luvulla hänen perässään keppi kädessä niin, että tanner tömisi. Kerran meni vaatepuukin säpäleiksi Sakarin selkään.

Eero nimitti poikien kesken isää Bokassaksi, joka hallitsi Keski-Afrikan tasavaltaa itsevaltaisesti kovin ottein. Yhdennäköisyyttä lisäsivät Laurin pitkät pulisongit.

Kun saa isän kädestä, tulee äitiä ikävä. Piispa-Eero ihmettelee itsekin, miten 75-vuotiaalla miehellä voi yhä olla ikävä yli 65 vuotta sitten kuollutta äitiään. Mysteerin avain taitaa olla tässä: ”Outoa on, etten ole varma, etsinkö äitiä vai itseäni.”

Äitinsä pojat esittelevät ihanteellisessa valossa, mutta isä saa kovemman kohtelun. Sakari kirjoittaa: ”Isäni kuolema ei minua suuresti satuttanut. Isä oli jäänyt minulle etäiseksi. Hän ei koskaan soittanut, eivätkä minun asiani häntä kiinnostaneet. En minäkään käynyt kotona, ylioppilaaksi tuloni jälkeen pistäydyin vain muutaman kerran.”

Ruumishuoneella Sakari kosketti isänsä kasvoja: ”En ollut tehnyt sitä kai koskaan aiemmin.”

Siunaustilaisuudessa poika itki vuolaasti ja mietti, kuinka paljosta hänen oli isäänsä sittenkin kiittäminen.

Joku saattaa kohotella kulmakarvojaan, kun Huovisen veljekset räväyttävät kaiken kansan ihmeteltäväksi perheensä sisäiset, kipeätkin asiat. Eivät ole isä eikä äiti Huovinen enää kertomassa omia näkemyksiään.

Vanhemmistaan kirjoittaminen lienee ollut pojille puhdistava kokemus. Lukijakin saa terapiakäsittelyn. Suhdetta omiin vanhempiinsa tulee miettineeksi pitkin matkaa.

Pari viikkoa ennen kuolemaansa, vuonna 1954, Aili kirjoitti Laurille jäähyväisviestin: ”Kerro joskus, kun pojat ovat vanhempia ja ymmärtävät, meidän suuresta onnestamme.”

Lauri Huovinen ei pystynyt täyttämään vaimonsa toivomusta vaan vaikeni. Hän meni pian uusiin naimisiin ja sai vielä kaksi lasta.

Nyt yli 65 vuotta myöhemmin pojat, Eero ja Sakari, ottivat itse selvää vanhemmistaan: syntyi kaksi tarinaa yhden papin perheen elämästä, mutta myös kiinnostava ajankuva menneiden vuosien Suomesta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu