Kun Turku meni sekaisin kirkonpenkeistä

Turun tuomiokirkkoon saatiin kiinteät penkit 1630-luvulla. Kun saatiin penkit, piti laatia penkkijärjestys. Se aiheutti vuosisatojen varrella paljon riitoja, joita ratkottiin paitsi nyrkein myös oikeuden istunnoissa.

Tämä on tausta Roope Lipastin historialliselle romaanille Luutnantti Ströbelin istumajärjestys (Atena 2024). Kirjallaan Lipasti vankistaa asemaansa historiallisten romaanien taitajana.

Turkuun saapuu 30-vuotisesta sodasta luutnantti, joka saa piispa Rothoviukselta tehtävän tilata kirkon ensimmäiset penkit ja laatia niille istumajärjestyksen.

Apupojakseen luutnantti ottaa orvoksi jääneen Påval-pojan, joka näkee aitiopaikalta, miten turkulaiset alkavat liehitellä Ströbeliä hyvän istumapaikan toivossa.

Koko Turku menee sekaisin luutnantin ja kirkonpenkkien tähden. Luutnantti on kaiken keskipiste, valo, josta jokainen haluaa osansa.

Turkulaiset ihmettelevät, miten voidaan tietää, kenen paikka on missäkin. Miten suhteutuvat toisiinsa puuseppä, suutari ja räätäli? Se toki tiedettiin, että pyövelin paikka oli aivan oven vieressä.

Påval-poika kyselee, miksi ihmiset haluavat, että toiset joutuvat tuijottamaan heidän niskaansa eikä toisin päin. Miksi se oli niin tärkeää? Joku taas muistutti, että Jumala oli säätänyt järjestyksen maailmaan eikä sitä pitänyt lähteä muuttamaan.

Lipasti kuvaa taitavasti, miten kilpa hyvistä paikoista kääntyy lopulta luutnanttia vastaan. Kun piispan rouva kertoo, että istumajärjestys noudattaa samaa arvojärjestystä kuin aina, räätälin rouva hermostuu luutnantille: ”Minusta me sovimme, että räätälille on hyvä paikka… Enkö minä tuonut teille siankinkun. Ja sen jälkeen parasta lipeäkalaa.”

Räätälin rouva syyttää luutnanttia paatuneeksi viekastelijaksi, joka kiusaa ihmisiä lupaamalla taivaan mannat ja sitten pettämällä sanansa. Luutnantti yrittää vakuuttaa, että järjestyksestä tulee mitä oikeudenmukaisin, mutta vakuuttelut kaikuvat kuuroille korville.

Kirjan minä-kertoja, Påval-poika, tekee tarkkoja havaintoja. Pojalle avautuu uusi maailma, kun luutnantti opettaa hänet lukemaan. Påval löytää Ströbelin muistiinpanot, joista paljastuu 30-vuotisen sodan raaka todellisuus ja luutnantin salattu elämä.

Påval havaitsee, että luutnantti muistaa ja kertoo asioita toisin kuin on kirjoittanut muistiinpanoihinsa: ”Näin ollen oli vaikea tietää, mitä oikeasti oli tapahtunut, mutta ehkäpä elämäkin on sellaista. Sitä muistaa yhtä ja toisena päivänä toista”, poika filosofoi.

Lipasti on ujuttanut kirjaan myös rakkaustarinan. Helmenompelija Valpuri rakastuu luutnanttiin, vaikka on jo tahollaan naimisissa. Kun Valpuri alkaa odottaa luutnantille lasta, voi kuvitella, millainen skandaali se oli 1600-luvulla.

Luutnantti Ströbelin istumajärjestys on mainiota ajankuvaa. Eikä siitä niin kauan ole, kun Suomen kirkoissa istuttiin tarkan järjestyksen mukaan.

Penkkijärjestys oli ainakin jossain määrin olemassa vielä 1900-luvun alkupuolella ja paikallisena kuriositeettina myöhemminkin, kuten kirjailija jälkisanoissaan muistuttaa.

Enkä liene ainoa, joka tänäkin päivänä kirkkoon mennessään ajattelee, että mihinkähän olisi soveliasta asettua. Etupenkkiin harva kovin luontevasti ryntää istumaan.