Kun Waltari palvoi ja Paavolainen itki

Ehdin jo hetken ihmetellä, etteikö muka Olavi Paavolainen (1903-1964) esiinny yhdessäkään syksyn kirjassa, kunnes luin Ville Eerolan esikoisromaanin (Nuori Waltari, Docendo 2020). Siinä kolmekymppinen Eerola heittäytyy parikymppisen Mika Waltarin (1908-1979) nahkoihin.

Kun kyse on Waltarista, ei voi tietenkään ohittaa Paavolaista. Miesten suhde on yksi pääteemoista Eerolan kirjassa, jossa Mika etsii itseään Pariisissa 1929.

Paavolainen oli vain viisi vuotta Waltaria vanhempi, mutta Mikan silmissä Olavi näytti paljon kokeneemmalta. Joskus Waltari suorastaan palvoi Paavolaista: ”Minun tuli kylmä ja kuuma ja minua pyörrytti.”

Jo romaanin alkulehdillä Waltari käyttäytyy kuin rakastunut nuorukainen. Hän ihastelee, miten Olavi oli komea kuin Rudolph Valentino ja puhui kuin Perikles:

”Hän oli mies, joka sanoi puhuvansa paradoksein siinä missä Kristus oli tyytynyt vertauksiin. Hänen äänessään oli synnynnäistä arvovaltaa, hänen ajatuksensa olivat hätkähdyttäviä kuin räiskähtävät ruoskansivallukset; hänen sanansa olivat tosia ja käskeviä kuin Mooseksen taulujen kymmenen imperatiivia, hänen lauseensa löysivät paikkansa kuin tarkkaan ammutut nuolet.”

Huh, huh, mikä ihmemies tämä loistava Paavolainen! Lukijakin hengästyy vertausten vyörytyksessä.

Waltari kerjäsi Paavolaisen huomiota kuin koiranpentu ja oli valmis seuraamaan häntä vaikka maailman ääriin. Paavolainen oli suunnannäyttäjä, jonka evankeliumia Waltari halusi julistaa.

Ihastus oli kuitenkin yksipuolista. Kerran Mika löysi Olavin itkemästä, ”mikä tuntui yhtä erikoiselta kuin olisin löytänyt itsensä Jumalan vedet silmissään”.

Ja miksi Olavi itki? ”Kun minä kirjoitan niin hyvin”, hän sai lopulta sanottua kyyneleiden keskeltä.

Kuten intohimoisille suhteille usein käy, tunteet viilenivät. Waltarin esikoisteos, Suuri illusioni, oli liikaa Paavolaiselle. Hän katkeroitui Waltarin menestyksestä.

Miehet setvivät välejään Pariisin illassa. Illasta jäi jäljelle rikkoutunut madeirapullo ja Waltarille haljennut huuli. Lopputulos: ”Jatkoimme kumpikin omaan suuntaamme.”

Eerola onnistuu mahdottomassa tehtävässään. Hän kirjoittaa kuin nuori Waltari. Hän tavoittaa uskottavan tuntuisesti 1920-luvun ilmapiirin ja tunnelman. Varsinkin kirjan alkupuoli on mainiota Waltarin matkimista.

Nykypäivän setämiehen näkökulmasta tekstissä on koomisiakin piirteitä, kun Mika etsii kiihkeästi nuoruuden hurmiota ja kaipaa dekadenssia ja hillittömyyttä.

Mutta olisin minäkin halunnut nähdä, kun Olavi Paavolainen astuu pariisilaiseen ravintolaan keikarimaiseen, kermanvalkeaan pukuun ja krokodiilinnahkaisiin kenkiin pukeutuneena. Maagisessa kohtauksessa vanhat mestaritkin Goethesta Voltaireen ovat valmiina tekemään mitä tahansa hänen vuokseen, aloittamaan jopa vallankumouksen.

Kumous ja lumous haihtuvat kuitenkin nopeasti. Tilalle astuu Waltarille tuttu ”melankoolisuuden musta koira”.

Romaanin lopussa Mika matkustaa junassa Hyvinkäälle ja hymyilee jo hiljaa itsekseen ”koomillisille koulupojan ajatuksilleen”. Hyvinkäällä hän kirjoittaa romaaninsa Yksinäisen miehen juna, johon päättyy hänen kiihkein nuoruudenkautensa.

Nuori Waltari on, ei enempää eikä vähempää kuin hauskaa kirjallista leikittelyä. Kirjan parissa aika ei tule pitkäksi, vaan se kuluu rattoisasti kuin siivillä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu