Kunniaa kolmesti kuopatulle Kekkoselle
Hän on täällä taas. Kymmenen vuoden tauon jälkeen tohtori Juhani Suomi palaa pääaiheensa, Kekkosen, pariin. Hän tekee uudella kirjallaan kunniaa mielestään kaltoin kohdellulle Kekkoselle (Kolmasti kuopattu – Urho Kekkosen poliittiset taisteluvuodet 1944-1956, Vastapaino 2020).
Teoksellaan Suomi palauttaa mieliin ne vuodet, jolloin Kekkonen kolmesti poliittiseksi ruumiiksi kuopattuna taisteli itsensä takaisin vallan huipulle ja lopulta tasavallan presidentiksi.
Tiukka paikka Kekkosella oli esimerkiksi jatkosodan loppuvaiheissa, jolloin hän profiloitui rauhanopposition kärkimieheksi. Kekkonen heitettiin syrjään valtakunnanpolitiikasta, hänet pantiin matkustuskieltoon ja valtiollisen poliisin valvontaan. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että Kekkosen poliittinen ura oli ohi. Hän oli poliittinen ruumis.
Suomen tavoitteena on tuoda suhteellisuutta Kekkos-keskusteluun, jota on viime aikoina käyty ”milloin yksisilmäisesti, milloin molemmat silmät tukevasti kiinni”. Hän haluaa palauttaa keskustelun Kekkosesta sellaiselle tasolle, missä arviot ja tulkinnat perustuvat historiallisiin faktoihin.
Nykyajan kärkevää poliittista keskustelua valittavien kannattaisi kääntää välillä katseensa historiaan. Aika vähällä nykyiset vallanpitäjät pääsevät, jos heitä vertaa Kekkosen kohteluun vuoden 1956 presidentinvaalien yhteydessä. Silloin käytiin itsenäisyyshistorian likaisin vaalitaistelu.
Suomi kertoo, miten kokoomuksen johto käynnisti kampanjan, jonka aikana koottiin Kekkosta koskevaa skandaaliaineistoa ja halventavaa tietoa. Uusi Suomi metsästi skandaaleja jopa lehti-ilmoituksella. Kekkonen esiteltiin juopottelevana hotellitappelijana, kielitaidottomana nurkkapoliitikkona, hysteerisenä pyrkyrinä ja puoliso Sylvi leimattiin kommunistien myötäjuoksijaksi.
Varta vasten perustetut skandaalilehdet levittivät juoruja: Kekkonen raahasi naista korvarenkaista, Kekkonen tappeli ministerin kanssa, Ministereillä oma bordelli Meilahdessa. Kekkonen innokas asiakas, Kekkonen vietiin poliisiasemalle. Täysjuovuksissa ruotsalaisessa suurhotellissa…
Kun vaalin tulos oli ratkennut, Kekkosen vastustajien tunnekuohu purkautui raivokkaasti. Pisimmälle taisi mennä kokoomuksen Margit Borg-Sundman, joka sylki Kekkosen äänestäjäksi epäiltyä Verner Korsbäckiä kasvoihin.
Kun Suomen kansanpuolueen puheenjohtaja, professori Esa Kaitila, aloitti vaalien jälkeisenä päivänä luentonsa, ”luentosaliin saapuvat opiskelijaneitoset olivat pukeutuneet mielenosoituksellisesti suruasuihin”.
Jos lukijaa ei häiritse se, että Suomi tulkitsee Kekkosen teot aina parhain päin, uusi kirja on pätevä historian kertauskurssi. Faktat ovat kohdallaan, vaikka uutta tietoa siinä ei ainakaan omien havaintojeni mukaan juuri ole.
Tähän tarttui kiinnostavalla tavalla kirjailija Raija Oranen, joka Ilta-Sanomien nettijutun yhteydessä kommentoi happamasti Suomen kirjaa. Se antaa kuulemma moneen kertaan kaluttua ”tietoa”.
Suomi lainaa teoksessaan runsaasti Kekkosen kirjeitä naisystävälleen Anne-Marie Snellmanille.
Oranen muistuttaa, ettei Suomi ole ensimmäinen kirjeiden keksijä. Oranen käytti kirjeitä Snellmanille jo romaanissaan Nimeltään Kekkonen (Teos 2011). Kirjailija esittää yllättävän kysymyksen: ”Voisivatko toimittajat käyttää lähteinään myös luotettavia, dokumentteihin perustuvia romaaneja?”
Jos kirjoittaja todella on kirjailija Oranen, hänen loppuarvionsa Suomen kirjasta on hämmentävä: ”Näitä muka tieteellisiä tekstejä ilmestyy vähän väliä ja niistä kohutaan niin että paremmin tietävä saa hävetä.”
Kuka mitäkin häpeää. Eiköhän tähän maahan mahdu sekä Orasen suurmiesromaanit että Suomen Kekkos-tutkimukset. Itse olen sen verran outolintu, että luen molempia mielelläni.
Suomen kirja on osa taistelua Kekkosen maineesta ja menneisyyden hallinnasta. Orwell sen jo kiteytti: Joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta, joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä.
Nyt ei voi kuitata vain sydämellä tai tykkäyksellä, kun ne on poistettu. Kiitos artikkelista, oikein mielenkiintoista. Olen juuri lukenut Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, joka on oikein herkkä ja kaunis, politiikkaan tyrkyttäytymätön kuvaus presidenttiparin elämän tiimoilta. Parasta ja mielenkiintoisinta näissä kuvauksista Suomen presidenttien elämästä on, että Urho Kekkosen avulla ja jopa siivin Suomi on selvinnyt niin paljosta. Uskon hiljaisen tolkun kansan ja suomalaisten enemmistön olevan edelleen Kekkoseensa tyytyväisiä. Juna kulkee, kaikki ei ehkä tykkää siitä, että kulkee hyvin.
Ilmoita asiaton viesti
Läntinen ajattelu on kehittynyt paradoksaalisesti marxilaisuuden itsemurhana niin kutsutun eurokommunismin myötä kun Etelä-Euroopan antifasistit ymmärsivät erota Moskovan talousdeterminismistä pitäen kansan paikallisia identiteettejä tärkeimpänä kuin taloutta. Rikasta kultturiperintöä esittellessään firenzeläiset saattavat arvostaa Brysselin byrokraatteja enemmän kuin Rooman. Tuohon aikaan Erkki Tuomioja, Claes Andersson, Pekka Herlin, Paavo Lipponen etc. sidottiiin turpeeseen Tamminiemen saunan lauteilla isännän ollessa vieraidensa tapaan kulttuurin omistajan ohjauksessa. Mukana ollut työmies Matti Ahde sai suunnitella itselleen valtiomiestason hautajaiset Maserati kyydissä. Valituista valituimpien rössypottuporukkaa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kekkosen_lastenkutsut
En tunne brittien brexit- ajattelua niinkään kuin Vaclav Havelin, joka kutsui EU:ta historian vakavammin otettavaksi rauhanliikkeeksi koska se on Eurooppaa vuosisatoja hallineen kuninkaan ja kirkon sotaisen liiton jälkeen syntynyt täysin uudenlainen maallinen hallintomuoto.
Ilmoita asiaton viesti
Paras näkemäni some-kide:
Suomalaisen journalistin mielestä alussa oli Jumala, joka loi metsän ja lopussa on metsä ja isänmaan kokonaisetu koko ajan metsässä.
Ruotsalainen sanoo, että alussa oli Jumala, joka loi maan jonka ihminen uhkaa tuhota, siksi Greta.
Ilmoita asiaton viesti
Kekkonen oli laskelmoiva poliitikko, joka ratsasti idänsuhteillaan.
Suomen etujen lisäksi ne olivat myös hänen henkilökohtainen etunsa, ja suhteet Neuvostoliiton kanssa olivat hänen oma keppihevosensa.
Noottikriisikin piti järjestää Neuvostoliitosta tulevan kevään -62 vaalitueksi.
”Kekkonen ja Nikita Hruštšov tapasivat 24. marraskuuta 1961 Novosibirskissa, minkä seurauksena konsultaatioista luovuttiin.
Kekkonen sanoi tuolloin Hruštšoville, että ”nootti on auttanut häntä suuresti” ja että ”suunnitelmat ovat sujuneet hyvin”.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Noottikriisi
Tyypillinen narsisti, joka lähes kuolemansairaanakin kuvitteli olevansa korvaamaton.
Ilmoita asiaton viesti
Elokuun 31. vuonna 1986, olin perheeni kanssa tulossa Porista, vinttikoirien SM-kisoista, kun radiossa kerrottiin presidentti Kekkosen kuolemasta.
Samana päivänä vanhempi tyttäreni täytti 14 vuotta. Hänen ajatuksiinsa ei mahtunut muuta kuin Dingon Neumann, jonka kotitaloa oli pakko käydä katsomassa.
Itse nieleskelin pettymyksen kyyneleitä, kun huippujuoksijakoirani Eppu, ei voittanut syystä, että lähtöluukku avautui liian hitaaati nopeimmalle. Etoile Polaraire – kennelnimeltään, olisi ehdottomasti kisan voittanut, mutta pökertyi kolauksesta ja jäi viimeiseksi. Urheasti kuitenkin juoksi radan loppuun.
Sitä surressamme, radion viesti Kekkosen kuolemasta pysäytti.
Mitä tulee Juhani Suomen dokumentointiin Kekkosen kolmesti kuoppaamisesta, olen havainnut selkeitä yhtymäkohtia myös Paavo Väyryseen, jonka edesottamuksia ei samalla tavoin pilkata, mutta kaikkea muuta on jo yritetty.
Ilmoita asiaton viesti
Viittaus johonkin Taisteluuni viitannee Hitlerin kirjaan, joka ilmestyi suomeksi 1941. Ei se ruotsin tai saksan kielisenä voinut olla eniten myyty 30-luvulla, eikä kirjastolainoja silloin kerätty nimikkeittään.
Ilmoita asiaton viesti
Varmasti lukemisen arvoinen teos, vaikka Juhani Suomi tässäkin kirjassaan Kekkosta ilmeisen liiallisesti ihaileekin. ( Kuten lukemassani Suomen moniosaisesssa Kekkos-historiikissa kirjoittaja jo tekee.) Toki UKK:lla oli hyvätkin puolensa, mutta korvaamaton tämä ei ollut. Kuviteltiin, kuten presidentti itsekin, että tulee maailmanloppu kun hänestä aika jättää, mutta ei maa edes järähdellyt, ja lähes huomaamattomasti siirryttiin Koiviston kauteen.
Minun silmissäni Urho Kekkonen, silloisena pääministerinä, menetti kaiken luottamuksen kun luin hänen Stalinin kuoleman muistosanoissa vuonna 1953 lausuneen Stalinin olleen suuri Suomen ystävä, ja kansamme surevan syvästi suuren valtiomiehen poismenoa.
Suuren Suomen ystävän!? Stalinin ”ystävyyden” jäljiltä ovat lukuisat sankarihautojen ristit maamme hautausmailla, ja silvottu valtioalue.
Ilmoita asiaton viesti