Kunniaa kolmesti kuopatulle Kekkoselle

Hän on täällä taas. Kymmenen vuoden tauon jälkeen tohtori Juhani Suomi palaa pääaiheensa, Kekkosen, pariin. Hän tekee uudella kirjallaan kunniaa mielestään kaltoin kohdellulle Kekkoselle (Kolmasti kuopattu – Urho Kekkosen poliittiset taisteluvuodet 1944-1956, Vastapaino 2020).

Teoksellaan Suomi palauttaa mieliin ne vuodet, jolloin Kekkonen kolmesti poliittiseksi ruumiiksi kuopattuna taisteli itsensä takaisin vallan huipulle ja lopulta tasavallan presidentiksi.

Tiukka paikka Kekkosella oli esimerkiksi jatkosodan loppuvaiheissa, jolloin hän profiloitui rauhanopposition kärkimieheksi. Kekkonen heitettiin syrjään valtakunnanpolitiikasta, hänet pantiin matkustuskieltoon ja valtiollisen poliisin valvontaan. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että Kekkosen poliittinen ura oli ohi. Hän oli poliittinen ruumis.

Suomen tavoitteena on tuoda suhteellisuutta Kekkos-keskusteluun, jota on viime aikoina käyty ”milloin yksisilmäisesti, milloin molemmat silmät tukevasti kiinni”. Hän haluaa palauttaa keskustelun Kekkosesta sellaiselle tasolle, missä arviot ja tulkinnat perustuvat historiallisiin faktoihin.

Nykyajan kärkevää poliittista keskustelua valittavien kannattaisi kääntää välillä katseensa historiaan. Aika vähällä nykyiset vallanpitäjät pääsevät, jos heitä vertaa Kekkosen kohteluun vuoden 1956 presidentinvaalien yhteydessä. Silloin käytiin itsenäisyyshistorian likaisin vaalitaistelu.

Suomi kertoo, miten kokoomuksen johto käynnisti kampanjan, jonka aikana koottiin Kekkosta koskevaa skandaaliaineistoa ja halventavaa tietoa. Uusi Suomi metsästi skandaaleja jopa lehti-ilmoituksella. Kekkonen esiteltiin juopottelevana hotellitappelijana, kielitaidottomana nurkkapoliitikkona, hysteerisenä pyrkyrinä ja puoliso Sylvi leimattiin kommunistien myötäjuoksijaksi.

Varta vasten perustetut skandaalilehdet levittivät juoruja: Kekkonen raahasi naista korvarenkaista, Kekkonen tappeli ministerin kanssa, Ministereillä oma bordelli Meilahdessa. Kekkonen innokas asiakas, Kekkonen vietiin poliisiasemalle. Täysjuovuksissa ruotsalaisessa suurhotellissa…

Kun vaalin tulos oli ratkennut, Kekkosen vastustajien tunnekuohu purkautui raivokkaasti. Pisimmälle taisi mennä kokoomuksen Margit Borg-Sundman, joka sylki Kekkosen äänestäjäksi epäiltyä Verner Korsbäckiä kasvoihin.

Kun Suomen kansanpuolueen puheenjohtaja, professori Esa Kaitila, aloitti vaalien jälkeisenä päivänä luentonsa, ”luentosaliin saapuvat opiskelijaneitoset olivat pukeutuneet mielenosoituksellisesti suruasuihin”.

Jos lukijaa ei häiritse se, että Suomi tulkitsee Kekkosen teot aina parhain päin, uusi kirja on pätevä historian kertauskurssi. Faktat ovat kohdallaan, vaikka uutta tietoa siinä ei ainakaan omien havaintojeni mukaan juuri ole.

Tähän tarttui kiinnostavalla tavalla kirjailija Raija Oranen, joka Ilta-Sanomien nettijutun yhteydessä kommentoi happamasti Suomen kirjaa. Se antaa kuulemma moneen kertaan kaluttua ”tietoa”.

Suomi lainaa teoksessaan runsaasti Kekkosen kirjeitä naisystävälleen Anne-Marie Snellmanille.

Oranen muistuttaa, ettei Suomi ole ensimmäinen kirjeiden keksijä. Oranen käytti kirjeitä Snellmanille jo romaanissaan Nimeltään Kekkonen (Teos 2011). Kirjailija esittää yllättävän kysymyksen: ”Voisivatko toimittajat käyttää lähteinään myös luotettavia, dokumentteihin perustuvia romaaneja?”

Jos kirjoittaja todella on kirjailija Oranen, hänen loppuarvionsa Suomen kirjasta on hämmentävä: ”Näitä muka tieteellisiä tekstejä ilmestyy vähän väliä ja niistä kohutaan niin että paremmin tietävä saa hävetä.”

Kuka mitäkin häpeää. Eiköhän tähän maahan mahdu sekä Orasen suurmiesromaanit että Suomen Kekkos-tutkimukset. Itse olen sen verran outolintu, että luen molempia mielelläni.

Suomen kirja on osa taistelua Kekkosen maineesta ja menneisyyden hallinnasta. Orwell sen jo kiteytti: Joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta, joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu