Kuuluisan kuoleman pitkä varjo

Kyllikki Saaren murha Isojoella toukokuussa 1953 kuuluu niihin harvoihin tapahtumiin, jotka ovat pysyneet kansakunnan muistissa vuosikymmenestä toiseen. Saaren hautajaiset 1950-luvulla vertautuvat mediatapahtumana Mannerheimin ja Sibeliuksen hautajaisiin.

Miten 17-vuotiaasta tuntemattomasta eteläpohjalaisesta naisesta tuli kaikkien tietämä kansallinen hahmo? Professori Juho Saari on käynyt läpi poliisin massiiviset arkistot ja kertoo uudessa kirjassaan, mitä hän löysi murhan ympäriltä (Kuuluisan kuoleman varjo – Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu, Gaudeamus 2020).

Juho Saari ei ole nimestään huolimatta sukua Kyllikki Saarelle. Hän ei myöskään ole erityisen kiinnostunut Kyllikki Saaresta eikä hänen murhastaan. Hän ei etsi syyllistä. Sen sijaan hän etsii traagisen tapahtuman pohjalta Suomen syvintä olemusta.

Millainen oli juuri sodasta selviytyvän Suomen mielenmaisema, kun ”yllättäen onnellista aikaa ilmaantui varjostamaan harvinainen tapahtuma – Kyllikki Saaren murha”.

Saari hakee vastauksia kunnianhimoisen tiedemiehen ammattitaidolla. Hän esittelee huhut ja juorut, unet ja enteet, kuulustelut ja erilaiset tutkintalinjat.

Syntyy ahdistava kuva ”sumuisesta Suomesta”, joka on täynnä pelkoa ja epäluottamusta. Se oli kaukana onnen ajasta, jollaista kuvaa olivat luoneet Helsingin onnistuneet olympialaiset ja Armi Kuuselan Miss Maailma -hurmos.

Isojoella elettiin kuin aavekaupungissa epämääräisten uhkien varjossa: oli vihaa, pelkoa, epäluuloja ja ilmiantoja tehtiin niin naapureista kuin sukulaisista.

Kyllikki oli kadonnut toukokuussa, mutta ruumis löytyi suohaudasta vasta lokakuussa. Hautajaisten jälkeiset kuukaudet olivat erityisen levotonta aikaa. Juorut levisivät suusta suuhun. Poliisi kävi käytännössä jokaisen kylän jokaisessa talossa ja kuulusteli lähes kaikki ihmiset.

Väärät ilmiannot johtivat kuulusteluihin, joissa paljastui yhä uusia syntejä: aviorikoksia, veropetoksia, pirtukauppaa, epäselvällä tavalla rikastuneita henkilöitä, epäiltyjä hankintapetoksia ja pimeän työvoiman käyttöä, mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsiviä henkilöitä, ryyppyremmejä, viinan salakauppiaita ja työkeikkoja toisilleen järjestäneitä miesporukoita.

Eräs mies ilmiannettiin, koska hänen liikkumisensa pimeässä vaikutti ”kammottavalta”. Erään epäillyn puolisoa poliisi kuulusteli, koska nainen oli ruumiin löytymisen jälkeen näyttänyt ”omituista naamaa”.

Yksityisyyden suojaa nykyisessä mielessä ei ollut. Lehdet julkaisivat epäiltyjen nimiä sitä mukaa kun saivat niitä tietoonsa. Se johti traagisiin seurauksiin. Ainakin kahdeksan murhatutkintaan liitettyä henkilöä teki itsemurhan kevään 1953 ja syksyn 1956 aikana.

Yksi hämmentävistä asioista on selvänäkijöiden runsas käyttö tutkinnan aikana. Kyllikki Saaren vanhemmat uskoivat uniin ja selvänäkijöihin. Kansalta kerätyillä varoilla maksettiin muutamille meedioille.

Kyllikin isä osti keräystuotoilla palveluja ainakin lapualaiselta tietäjältä Sanna Fossilta, jonka erityisalaa oli viinaan katsominen, sekä vilppulalaiselta ”tietäjäseppä Hurstiselta”. Hölynpölyä, sanoi poliisi. Keräysrahoilla palkattiin myös yksityisetsiviä.

Syyllistä ei koskaan löydetty, vaikka moni on yhä tietävinään tekijän. Murhasta syntyi legenda, joka jätti jälkensä paitsi Isojokeen myös koko Suomeen. Juho Saaren yhteenveto:

”Jotta suomalaiset muistelisivat Kyllikki Saarta vuosikymmenestä toiseen, hänen oli kuoltava niin kuin hän kuoli, häntä oli etsittävä niin kuin poliisit ja pohjalaiset häntä etsivät, paikkakuntalaisten oli löydettävä hänet niin kuin hänet löydettiin ja sukulaisten ja ystävien oli haudattava hänet niin kuin hänet haudattiin.”

+6

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu