Kymmenen Marskin ritaria

Viimeinen Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt kuoli marraskuussa 2020. Kun kukaan ritareiden joukosta ei ole enää kertomassa tarinaansa, Ilta-Sanomien toimituspäällikkö Simo Holopainen päätti tehdä kirjan ja haastatella siihen ritareiden lapsia sekä lapsenlapsia (Isäni oli Mannerheim-ristin ritari, Docendo 2022).

Marskin ritareiksi nimitettiin sota-aikana 191 miestä, jotka kunnian lisäksi saivat 50 000 markan palkkion.

Tänään (16.3.2022) julkaistussa kirjassa kerrotaan kymmenen miehen tarina: Lassi Kokko, Paavo Suoranta, Hasse Wind, Onni Määttänen, Lauri Heino, Lennart Oesch, Toivo Honkaniemi, Väinö Hämäläinen, Jaakko Rytöniemi ja Lauri Äijö.

Kaikki Holopaisen esittelemät Marskin ritarit ovat omalla tavallaan vaikuttavia persoonia. Lyhyissä henkilökuvissa ei kovin syvälle päästä, mutta kiinnostavia yksityiskohtia on kirja täynnä.

Yhteinen vihollinen yhdisti suomalaiset laidasta laitaan. Vaikuttavimpiin hahmoihin kuuluu Paavo Suoranta, pienikokoinen kaukopartiomies, joka 1970-luvulla piipahti politiikassakin. Hän oli Georg C. Ehrnroothin johtaman Perustuslaillisen kansanpuolueen eduskuntavaaliehdokkaana.

Toista äärilaitaa edustaa Lauri Heino, joka 1950-luvulla liittyi Suomen kommunistisen puolueen jäseneksi. Somerolla hän oli myöhemmin aktiivinen kunnallispoliitikko.

Suomen sotahistoriassa on nippu yksittäisiä nimiä, jotka tunnetaan laajasti. Yksi niistä on kirjassa esitelty Paavo Suoranta, jolla oli myös sana hallussaan.

Kun Mannerheim luovutti Suorannalle ritarimerkkiä, hän kysyi, mistä ylikersantti oli ristin ansainnut. Parimetrisen Arvo Mörön vieressä seisonut 157-senttinen Suoranta vastasi reippaasti: ”Repun kannosta, herra Marsalkka.”

Reppua Paavo kantoikin sotien aikana ahkerasti. Pelkästään jatkosodassa hän teki 17 partiomatkaa itärajan yli. Kirjassa arvellaan, että Suoranta teki ainakin yhden tiedusteluretken Neuvostoliittoon myös sodan jälkeen 1950-luvulla.

Mitään sotahulluja Marskin ritarit eivät olleet. He pelkäsivät muiden tavoin ja moni näki sodan jälkeen painajaisia.

Kun Toivo Honkaniemi kävi kotona päiväunille, ne saattoivat päättyä kovaan huutoon. ”Kun painajaiset ottivat vallan, lähelle ei uskaltanut mennä”, Honkaniemen tytär kertoo.

Honkaniemi itse vähätteli lehtihaastattelussa, että hän ei ole koskaan ollut rohkea. Samoilla linjoilla oli Väinö Hämäläinen, joka piti liiallista rämäpäisyyttä vaarallisena: ”Jos ei pelkää, ei ole ihan terve.”

Kun sota riehuu jälleen Euroopassa, sotasankarien tarinoilla lienee kysyntää. Marskin ritarit näyttäytyvät tämän kirjan valossa vaatimattomilta, tavallisilta suomalaisilta miehiltä, jotka eivät uroteoillaan ylvästelleet.

Yhteistä kaikille näyttää olleen se, että kotioloissa he yleensä vaikenivat kokemuksistaan. Lapsille ei sotajuttuja kerrottu.

Marskin ritarit tekivät sodassa, mitä tehdä piti, urotekojakin, mutta olivat kotona tavallisia suomalaisia isiä ja aviomiehiä.

Ehkä he kaikki olisivat voineet yhtyä Lassi Kokon ytimekkääseen mielipiteeseen, jonka mukaan ”sota ylipäätään on typeryyden huippu”.

 

+2

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu