Kymmenen pientä neekeripoikaa
Maailma on sana. Neekeri ja intiaani ovat olleet pannassa jo pitkään, nyt kiivaillaan geishoista ja eskimoista tuotemerkkeinä.
Agatha Christien tunnetuin romaani julkaistiin Englannissa nimellä Ten Little Niggers (Kymmenen pientä neekeripoikaa) vuonna 1939. Alkuperäistä nimeä käytettiin 1980-luvulle asti, kunnes kirja julkaistiin uutena painoksena nimellä And Then There Were None (Eikä yksikään pelastunut).
Suomeksi romaanin neljä ensimmäistä painosta olivat nimeltään Eikä yksikään pelastunut. Viidennestä painoksesta lähtien (1968 – 2003) nimi oli Kymmenen pientä neekeripoikaa, kunnes se muutettiin jälleen vuonna 2003 muotoon Eikä yksikään pelastunut.
Yhdysvalloissa jo kirjan ensipainoksen nimenä oli And Then There Were None. Siellä se ilmestyi myös nimellä Ten Little Indians (Kymmenen pientä intiaania) vuosina 1964–1986. Siitä luovuttiin sen jälkeen kun intiaani ei ollut enää sopiva sana, kun puhuttiin Amerikan alkuperäisasukkaista.
Vuonna 2004 Christien perikunta muutti kirjan viralliseksi nimeksi And Then There Were None, jotka ovat kirjaan sisältyvän Neekeripoika -runon viimeiset sanat. Perikunnan sana olkoon viimeinen sana ainakin toistaiseksi.
Agatha Christie (1890-1976) on rikoskirjallisuuden tunnetuin nimi, klassikko. Juuri suomeksi ilmestynyt elämäkerta tuo uutta valoa Christien elämään ja kirjalliseen työhön (Marie-Hélène Baylac: Agatha Christie – Arvoituksellinen elämä, Minerva 2020).
Christie on maailmanennätysnainen – yli kaksi miljardia myytyä kirjaa. Hänen tuotantoaan on käännetty kymmenille kielille. Vain Raamattu ja Shakespeare ovat pystyneet parempaan.
Uskomattoman tuottelias kirjailija kutsui itseään makkarakoneeksi. Kun yksi kirja oli valmis, hän ajatteli jo seuraavaa, ja ”romaaneja syntyi yksi toisensa jälkeen kuin makkaraa keskeytyksettä pursottavasta lihamyllystä”. Parhaimmillaan kolme-neljä romaania vuodessa.
Agatha Christie oli salaperäinen nainen, joka suojeli yksityisyyttään tarkasti. Hän halusi säilyttää salaisuutensa, joista suurin oli mystinen, kymmenen päivän katoaminen vuonna 1926. Se oli suuri uutinen Britanniassa. Spekulointi katoamisesta on jatkunut näihin päiviin asti.
Elämäkerrassa tullaan siihen tulokseen, että Christie lavasti itse katoamisensa kostona ensimmäiselle puolisolleen avioliiton kariuduttua.
Christie piti loppuun asti kiinni siitä, että katoamisen syy oli muistinmenetys. Varsinainen salapoliisitarina, jonka selvittämiseen olisi tarvittu Hercule Poirotin kuuluisia pieniä, harmaita aivosoluja.
Toisen avioliittonsa Christie solmi 14 vuotta itseään nuoremman arkeologin kanssa. Ikäero ei ollut kirjailijalle vitsin paikka. Hän raivostui, kun ruotsalaisessa lehdessä hänen suuhunsa pantiin tällainen lause:
”Arkeologi on paras puoliso, jonka nainen voi saada. Mitä enemmän hän vanhenee, sitä enemmän mies kiinnostuu hänestä.”
Christien elämä oli kuin salapoliisikertomus. Omasta elämästään hän pani paljon kirjoihinsa, joiden sankariksi keksi yksityisetsivä Hercule Poirotin, 162-senttisen pyylevän keikarin mustine viiksineen. Poirot on ollut erityisen suosittu Suomessa.
Agatha Christie uudisti rikoskirjallisuuden. Selkäpiitä alkaa karmia jo kun lukee kirjailijalle annettuja lempinimiä: rikosten kuningatar, kuoleman herttuatar, murhaavan kynän valtiatar.
Agatha Christie on minulle ainoa ja oikea rikoskirjallisuuden edustaja, kenestä olen ollut oikeasti kiinnostunut ja mitä olen lukenut harvoja muita poikkeuksia lukuunottamatta.
En ole edes kymmeniin vuosiin lukenut yhtään rikosromaania, aloittanut kyllä joitakin, mutta lopettanut alkuunsa muutamien sivujen jälkeen. Viimeksi olen lukenut vain joitakin, mutta vain kielen harrastuksen tähden ja parantaakseni saksankielen taitoani. Siirryin parempaan kirjallisuuteen heti kun taidot karttuivat.
Ehkä kiinnostuksen puutteeni rikoskirjallisuuteen on monen mielestä joku puutos, ihan samoin kuin puutokseni innostua sarjakuvista. Ehkä joku aikuistenkin lukema Harald Hirmuinen, joka kuulema on fiksu ja oivaltava sarja, mutta ei se vaan pure minuun. Minulla oli muinoin ystävä, joka soitti usein minulle, että lue nyt on taas Hesarissa hyvä Harald. Luin ja se jätti minut kyllä ihan kylmäksi. Nykyään en enää edes yritä sitä ”pihviä” niistä ymmärtää:)
”Kymmenen pientä neekeripoikaa” oli vaikuttava kirja ja kun sen nimeä nykyään ajattelee, niin tuntuu ihmeelliseltä tämä nykyajan ihmeellinen ajojahti nimistä ja sanoista. Ne monet kuuluivat siihen aikaan ja historiaan, eikä niillä ollut mitään kielteistä kaikua kenenkään korvaan. Näin oletan ja uskon. Nyt maailma on mennyt askeleen taaksepäin, kun yrittää hävittää yhden aikakauden kulttuurihistoriaa väkivalloin ja poistamalla sen kaiken näkyvistä tuleville sukupolville. Kohta kai poltetaan kirjojakin…pelkään.
Ilmoita asiaton viesti
Harald Hirmuinen on symppis sanomalehtisarjakuva. Albumiksi se ei oikein koskaan taipunut. Jääkaappini ovessa on Harald-klippi joka menee näin:
Helga: ”Miksi sinä ostat aina isompia ja isompia veneitä?”
Harald: ”Ostathan sinäkin aina isompia ja isompia mekkoja.”
Minäkin ihmettelen tätä patsaidenkaatelua ja taiteen ”retusointia”. Taideteokset ovat aikansa kuvia ja niiden piilottaminen yleisöltä pesee puhtaaksi sitä aikaa jona ne ovat syntyneet. Ketä se sitten hyödyttää?
Ilmoita asiaton viesti
Harald on kiinnostava päivittäissarjis, vaikka sen piirrosjälki nykyään on jollain tavoin huolimaton. Huvittavinta on raju ristiriita siviili-Haraldin ja viikinkisoturi-Haraldin välillä: hra Hirmuinen tekee pöytävarauksia ravintolaan, asioi veneveistämössä ja maksaa veronsa. Työkeikoillaan sama mies rosvoaa aateliskartanoita ja ryöstää kruununkalleuksia ulkomaita myöten.
Harald oli taas kerran lähdössä hommiin, ja huudahti ulko-ovella vaimolleen: ”Tänään valloitan Englannin!” Lieden ääressä askaroinut Helga ei nostanut katsettaan keittokattilasta, mutta muistutti: ”Vie roskapussi mennessäsi.”
Ilmoita asiaton viesti
”… makkarakoneeksi…”
Ahmin Christien romaaneja joskus mukulana, noin kymmenen ikäisenä ja taisin lukea suurinpiirtein kaikki jotka Uudenkaupungin kirjastosta löytyivät. Sen verran monta että en yhtään muista mitkä kaikki mutta otsikossa mainitun kyllä.
Jotenkin sellainen mielikuva on että Christie on kirjoittanut tasan yhden romaanin ja kaikki muu ovat kopioita keskenään.
Ilmoita asiaton viesti
No ei nyt ihan, kyllä otsikossa mainittu on sentään erilainen kuin Poirot-kirjat ja Marple-kirjat.
Muuten voi kyllä sanoa, että Christien maailma on kaukana reaalimaailmasta sekä ”Neekeripojissa” että noissa muissa. Minne tahansa Poirot tai Marple meneekin, aina tapahtuu murha. Suoraan sanottuna tämä vaikuttaa sen verran epätodennäköiseltä, että ainoa järkevä selitys on, että he ovat itse tehneet kaikki nuo murhat ja lavastaneet toiset syylisiksi:-)
Jos Christiestä haluaa nauttia, täytyy vain hyväksyä, että nyt ollaan hänen maailmassaan eikä reaalimaailmassa. Eihän se periaatteessa ole sen kummempaa kuin monen muunkaan epärealistisen taidemuodon (kuten oopperan) parissa. Jos tämän hyväksyy, on kirjoissa toki nautittavaa kekseliäisyyttä ja tietynlaista ihmiskuvaustakin.
Ilmoita asiaton viesti
Luin kaikki suomennetut Agatha Christiet ja yhden englanninkielisenkin ikävuosina 12-18. Ikiyö oli ensimmäinen jonka luin, Listerdalen arvoitus ensimmäinen joka jäi kesken. Sen jälkeen en ole palannut murhamamman teoksiin kuin elokuvaversioina.
Joukosta erottuvat edukseen Eikä yksikään pelastunut, Roger Ackroydin murha, Ikiyö ja Idän pikajunan arvoitus. Niiden loppuratkaisun muistan vieläkin.
Ilmoita asiaton viesti
Minun kaunokirjallisuuden lukemisen harrastuksessani tapahtui hyvin muistiinpainuva käänne, kun olin 18-vuotias. Aloin lukea kirjoja englanniksi, aluksi enimmäkseen sci-fiä, mutta myös jo aiemmin arvostamieni kirjailijoiden kirjoja, joita ei oltu suomennettu. Kaikki eivät olleet saaneet Nobelia, kuten John Steinbeck, mutta myös Aldous Huxley ja George Orwell olisivat sen ansainneet. Vieläkään heidän kaikkia teoksiaan ei ole suomennettu.
24-vuotiaana vaihdoin kieleksi ruotsin, mutta jutun pointti on se, että en muista lukeneeni yhtään puhdasta dekkaria muilla kielillä kuin suomeksi. Isaac Asimovilla on joitakin sci-fi-dekkareita ja niitä taisin joitakin vielä alle 2-kymppisenä lukea.
Olen siis lukenut dekkareita vain teininä tai nuorempana. Cristie oli aika tylsä. Donald E. Westlake ja Robert van Gulik olivat suosikkejani.
Ilmoita asiaton viesti
Aivan viime vuosina on ilmestynyt uusia Orwell-suomennoksia: Henkeä haukkoen (suom. Tuomas Kilpi) ja Päivät Burmassa (suom. Joni Kärki). Molemmat ovat tulleet pieneltä mutta kunnianhimoiselta Oppian-kustantamolta.
https://oppian.fi/henkea-haukkoen/
Ilmoita asiaton viesti
Käsittämätöntä, että Hiirenloukku-näytelmää esitetään vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen! On kuulemma ”perinne”, että katsoja ei tee juonipaljastuksia näkemänsä pohjalta. Olen katsonut näytelmän Lappeenrannassa pari vuotta sitten, ja käsiohjelmassa asiasta todella muistutettiin. Kiinnostava tarina, ehdottomasti, mutta kuinka visusti yhä uudet katsojasukupolvet kykenevät säilyttämään salaisuuden?
Ilmoita asiaton viesti
Tapasin Agatha Christien Amesterdamin vahakabinetissa uudessa olomuodossaan. Hänellä oli uskomaton kyky punoa monimutkaisia juonia ja pitää vaivattomasti kaikki langat käsissään.
Kabinetista pois lähtiessä pääsin Margaret Thatchserin kanssa samaan valokuvaan.
Ilmoita asiaton viesti
”Kymmenen pientä neekeripoikaa” on nimenä nyky-Suomessa rasistinen.
Kuten ”vieraslaji”-sanakin.
Rasismia nähdään siellä sun täällä, joten ehkä vielä nähdään vaatimuksia kirjan kieltämiseksi.
Ilmoita asiaton viesti