Kymmenen pientä neekeripoikaa

Maailma on sana. Neekeri ja intiaani ovat olleet pannassa jo pitkään, nyt kiivaillaan geishoista ja eskimoista tuotemerkkeinä.

Agatha Christien tunnetuin romaani julkaistiin Englannissa nimellä Ten Little Niggers (Kymmenen pientä neekeripoikaa) vuonna 1939. Alkuperäistä nimeä käytettiin 1980-luvulle asti, kunnes kirja julkaistiin uutena painoksena nimellä And Then There Were None (Eikä yksikään pelastunut).

Suomeksi romaanin neljä ensimmäistä painosta olivat nimeltään Eikä yksikään pelastunut. Viidennestä painoksesta lähtien (1968 – 2003) nimi oli Kymmenen pientä neekeripoikaa, kunnes se muutettiin jälleen vuonna 2003 muotoon Eikä yksikään pelastunut.

Yhdysvalloissa jo kirjan ensipainoksen nimenä oli And Then There Were None. Siellä se ilmestyi myös nimellä Ten Little Indians (Kymmenen pientä intiaania) vuosina 1964–1986. Siitä luovuttiin sen jälkeen kun intiaani ei ollut enää sopiva sana, kun puhuttiin Amerikan alkuperäisasukkaista.

Vuonna 2004 Christien perikunta muutti kirjan viralliseksi nimeksi And Then There Were None, jotka ovat kirjaan sisältyvän Neekeripoika -runon viimeiset sanat. Perikunnan sana olkoon viimeinen sana ainakin toistaiseksi.

Agatha Christie (1890-1976) on rikoskirjallisuuden tunnetuin nimi, klassikko. Juuri suomeksi ilmestynyt elämäkerta tuo uutta valoa Christien elämään ja kirjalliseen työhön (Marie-Hélène Baylac: Agatha Christie – Arvoituksellinen elämä, Minerva 2020).

Christie on maailmanennätysnainen – yli kaksi miljardia myytyä kirjaa. Hänen tuotantoaan on käännetty kymmenille kielille. Vain Raamattu ja Shakespeare ovat pystyneet parempaan.

Uskomattoman tuottelias kirjailija kutsui itseään makkarakoneeksi. Kun yksi kirja oli valmis, hän ajatteli jo seuraavaa, ja ”romaaneja syntyi yksi toisensa jälkeen kuin makkaraa keskeytyksettä pursottavasta lihamyllystä”. Parhaimmillaan kolme-neljä romaania vuodessa.

Agatha Christie oli salaperäinen nainen, joka suojeli yksityisyyttään tarkasti. Hän halusi säilyttää salaisuutensa, joista suurin oli mystinen, kymmenen päivän katoaminen vuonna 1926. Se oli suuri uutinen Britanniassa. Spekulointi katoamisesta on jatkunut näihin päiviin asti.

Elämäkerrassa tullaan siihen tulokseen, että Christie lavasti itse katoamisensa kostona ensimmäiselle puolisolleen avioliiton kariuduttua.

Christie piti loppuun asti kiinni siitä, että katoamisen syy oli muistinmenetys. Varsinainen salapoliisitarina, jonka selvittämiseen olisi tarvittu Hercule Poirotin kuuluisia pieniä, harmaita aivosoluja.

Toisen avioliittonsa Christie solmi 14 vuotta itseään nuoremman arkeologin kanssa. Ikäero ei ollut kirjailijalle vitsin paikka. Hän raivostui, kun ruotsalaisessa lehdessä hänen suuhunsa pantiin tällainen lause:

”Arkeologi on paras puoliso, jonka nainen voi saada. Mitä enemmän hän vanhenee, sitä enemmän mies kiinnostuu hänestä.”

Christien elämä oli kuin salapoliisikertomus. Omasta elämästään hän pani paljon kirjoihinsa, joiden sankariksi keksi yksityisetsivä Hercule Poirotin, 162-senttisen pyylevän keikarin mustine viiksineen. Poirot on ollut erityisen suosittu Suomessa.

Agatha Christie uudisti rikoskirjallisuuden. Selkäpiitä alkaa karmia jo kun lukee kirjailijalle annettuja lempinimiä: rikosten kuningatar, kuoleman herttuatar, murhaavan kynän valtiatar.

+7

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu