Lahjakas taistolainen ja hänen haaksirikkonsa

Kun 1970-luvun näkyvimmät taistolaiset ovat olleet enimmäkseen hiljaa, takavasemmalta on astunut eturiviin Helsingin taistolaisten entinen piirisihteeri Lauri Hokkanen. Hänen itsekritiikkinsä on harvinaisen raakaa ja rehellistä.

Hokkanen on julkaissut ensimmäisen kirjansa (https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/taistolaisten-hullut-vuodet-ei-voi-jarjella-kasittaa/) jatkoksi taistolaisten johtomiehiin kuuluneen Seppo Toiviaisen elämäkerran (Kommunismin teloitettu unelma – Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia, Docendo 2024).

Vappuna eivät punaiset liput liehu entiseen malliin ja kiivaimmista palopuheista on jäljellä muisto vain. Seppo Toiviainen (1944-2005) riehui Lauri Hokkasen kuvauksen mukaan parhaina päivinään kuin hullu, piti kuusikin puhetilaisuutta samana päivänä.

Toiviainen halusi antaa kommunismille kaikkensa: ”Alistin itseni suurelle asialle, vaikka tapettaisiin”, hän julisti.

Isänmaallisessa ja vapaamielisessä upseeriperheessä kasvanut lahjakas nuorukainen väitteli tohtoriksi 26-vuotiaana. Sitä ennen hän koki kuin uskonnollisen herätyksen. Kirjan mukaan hän heräsi eräänä aamuna hulluna vuonna 1968 ja tunsi olevansa kommunisti ja marxisti.

Toiviaisesta sukeutui tulisieluinen poliitikko. Hän kutsui tovereitaan taisteluun, joka tulisi olemaan totaalinen ja ehdoton. ”Meillä on vain kaksi vaihtoehtoa: joko voitamme tai tuhoudumme. Vallankumous tulee, jos se halutaan tehdä.”

Monet ihmettelivät Toiviaisen äkkikäännöstä. Hän oli lähipiirinsä mukaan pikemminkin takapenkin tarkkailija kuin synnynnäinen johtaja. Hän oli rauhallinen, harkitseva ja sovitteleva.

Lauri Hokkanen: ”Hän oli vältellyt eturiviä ja itsensä likoon panemista, kunnes vuosi 1968 muovasi hänestä kiihkeän agitaattorin.”

Yhteiskuntatieteiden tohtori Toiviainen nousi taistolaisten sivistyneistöjohtajaksi, kahden kauden kansanedustajaksi ja Taisto Sinisalon seuraajakandidaatiksi. Taistolaisten suurin hurmos oli 1980-luvulla kuitenkin jo mennyttä aikaa.

Toiviaisesta tuli Sinisalon oikea käsi, kun 68-sukupolven taistolaiset aloittelivat irtautumista ryhmäkunnan jyrkästä venäläisestä ideologiasta.

Alkoi Toiviaisen jyrkkä alamäki. Hän itse arvioi, että syvään masennukseen vajoaminen ja tolkuton ryyppääminen olivat seurausta kommunistisen puolueen hajoamisesta.

Toiviainen on kertonut samaistuneensa SKP:n hajoamiskriisiin niin vahvasti, että hajosi itsekin: ”Kun liian totaalisesti omistautuu jollekin asialle, ja se asia romahtaa, romahtaa itsekin… Menin todella rikki, niin rikki kuin ihminen voi mennä.”

Toiviaisen elämän loppuvuodet olivat traagisia. Mielenterveyden romahdus 1980-luvulla jätti syvät jäljet ja alkoholismi sai itsetuhoisia piirteitä. Ystävät loittonivat, kannattajat hylkäsivät ja lohtua toi vain humalan tarjoama unohdus.

Kun seuraa Toiviaisen epätoivoista kujanjuoksua, mieleen tulee Anssi Sinnemäen määritelmä taistolaisuudesta. Se oli kollektiivista mielisairautta, absurdia ja järjenvastaista.

Seppo Toiviainen oli Lauri Hokkasen perheystävä, poliittinen kumppani ja taistelutoveri. Ei liene helpoimpia tehtäviä kirjoittaa kriittistä elämäkertaa ystävästään. Hokkanen on tehnyt parhaansa ja onnistunut hyvin.

Toiviaisen henkilökohtaista ja poliittista tragediaa ei voi erottaa toisistaan. Miehen tie ja kova kohtalo kiteytyvät kahteen historialliseen tapahtumaan.

Kun Berliinin muuri murskattiin ja Neuvostoliiton imperiumi hajosi, Seppo Toiviainen seurasi uutisia päihdekuntoutuslaitoksella Vihdin Tervalammella.