Lapin eksotiikkaa 1600-luvulta nykypäiviin

Palasin juuri vajaan viikon Lapin retkeltä. Ajan riento on niin rajua, että on annettava lyhyt raportti matkasta samantien.

Ajat ovat nyt toiset kuin 1681, jolloin ranskalainen komediakirjailija Jean-François Regnard (1655-1709) teki kahden kaverinsa kanssa retken Lappiin. Kertomus matkasta ilmestyi vasta 50 vuotta myöhemmin 1731.

Suomeksi tämä matkakirjojen klassikko saatiin Merja Itkonen-Kailan kääntämänä 1982 (Retki Lappiin, Väyläkirjat). Itse luin toisen painoksen, joka julkaistiin Osmo Pekosen esipuheen kera 2012. Kirja oli oivaa matkaseuraa.

Matkani oli tylsä, jos sitä vertaa Regnardin retkeen. Ranskalainen tosin käytti nykykirjailijoillekin tuttua menetelmää. Hän sekoitti faktaa ja fiktiota, lainasi sumeilematta muiden tekstejä eli varasti ja valehteli. Lopputulos on viihdyttävä.

Regnard saapui elokuussa 1681 matkansa pääkohteeseen Tornioon, jonka hän määritteli maailman pohjoisimmaksi kaupungiksi. Tornion yläpuolella pohjoisessa asui kirjailijan mukaan vain villejä lappalaisia, joilla ei ollut kiinteitä asumuksia.

Regnard kirjoittaa, että hän ei ole nähnyt koskaan hullunkurisempia olentoja kuin lappalaiset: ”Heillä on iso pää, leveät ja litteät kasvot, litistynyt nenä, pienet silmät, leveä suu ja vatsalle asti roikkuva tuuhea parta.”

Sen jälkeen kun ranskalainen on kuvannut, millaisia lappalaiset ovat, hän kiteyttää: ”Lappalainen muistuttaa ihmistä enemmän kuin mikään muu apinan jälkeen.”

Nootin paikka. Ranskalaiset eivät tiettävästi ole pyytäneet anteeksi maanmiehensä rasistisia kirjoituksia.

Takaisin nykypäivään.

Kun tulin Tornioon, ohitin sen nopeasti ja päädyin Ruotsin puolelle Haaparantaan. Sopulin lailla seurasin suomalaisten laumaa, kunnes huomasin rakennuksen seinässä kyltin: Systembolaget. Siispä sinne!

Sain kokea lappilaista arkipäivän eksotiikkaa. Suomen Alkoa vastaava liike oli tupaten täynnä. Asiakkaista lähes kaikki olivat suomalaisia. Halpa viina houkuttaa.

Myös Regnard kirjoittaa paljon viinasta eikä hän itsekään lasiin sylkenyt. Esimerkiksi nuorten kosiomenoissa tarvittiin paljon viinaa ja hautajaisissa vasta viina virtasikin.

Komediakirjailija pääsee hyvään vauhtiin, kun hän kuvaa torniolaisen mahtimiehen ja papin Johannes Tornaeuksen viinanhuuruisia hautajaisia.

Varsinaisten hautajaisten jälkeisenä päivänä pidettiin vielä rääppijäiset, joissa ”vainajaa kunnioittaakseen kaikki joivat määrättömästi, ja ne jotka kykenivät, palasivat sitten kotiinsa”.

Viina ei turmellut suinkaan kaikkia Lapissa. Regnard ihasteli, että surkeasta ravinnosta huolimatta köyhät lappalaiset olivat täydellisen terveitä:

”Koska he eivät tunne lääkäreitä, ei ole ihme, että he elävät hyvin vanhoiksi, tavallisesti satavuotiaiksi, jotkut sadanviidenkymmenenkin ikäisiksi.”

Lääkäreitä eivät tunne monet nykyisetkään lappalaiset. Ainakin 130 asukkaan Kilpisjärvellä lääkäri on harvinainen näky. Sain kuulla laivassa matkalla Kolmen valtakunnan rajapyykille, että lääkäri käy Kilpisjärvellä kerran kuukaudessa.

Oman Lapin reissuni kohokohtia olivat retki Kolmen valtakunnan (Suomi, Ruotsi, Norja) rajapyykille sekä patikointi Muoniossa Pallas- ja Särkitunturin rinteillä.

En lähde kilpailemaan Lapin kuvauksissa ranskalaisen kirjailijan kanssa. Hän oli sentään merkkimies ja hänen kirjaansa pidetään jopa nykyisen Lapin matkailun innoittajana.

Komediakirjailijalla oli kuitenkin surkea loppu, etten sanoisi tragikoominen. Hyviä ruokia ja juomia rakastanut nautiskelija kuoli ylensyönnin aiheuttamaan ummetukseen.