Läskikapina ja Pihkalan kaarti
Kun Suomi oli itsenäistynyt ja käynyt sisällissotansa, kaikki eivät suinkaan hyväksyneet sovintopolitiikkaa, jota ajoi erityisesti presidentti Ståhlberg. Sekä äärioikealla että äärivasemmalla haastettiin keskitien politiikkaa.
Valtiotieteen tohtori Miika Siironen kertoo kirjassaan kuuden esimerkin kautta, miten nuori tasavalta aloitti hapuillen pyristelynsä kohti nykyisenkaltaista demokratiaa (Pelon ja uhman vuodet – Suomen tasavallan synty 1918-1922, Atena 2021).
Ilmapiiri oli neuvoton ja vainoharhainen. Äärivalkoinen liikehdintä kärjistyi Itä-Karjalan heimosotiin ja sisäministeri Heikki Ritavuoren murhaan.
Kommunistit taas lietsoivat levottomuuksia työmarkkinoilla. He masinoivat lakkoja ja kapinoita erityisesti pohjoisen metsätyömailla.
Nuoren tasavallan alkuvuodet voi kiteyttää kahteen värikkääseen persoonaan, jotka olivat kuin toistensa vastakohtia. Oikeistolaisen pappissuvun poika Martti Pihkala loi työnantajien tuella lakkojen murtamiseen tarkoitetun järjestön, Vientirauhan, Pihkalan kaartin https://fi.wikipedia.org/wiki/Vientirauha.
Neuvosto-Venäjältä tullut punaupseeri Janne Myyryläinen, joka esiintyi Jahvetti Moilasen nimellä, oli toista maata kuin Pihkala. Syrjä-Suomen punainen ratsastaja julisti 2.2.1922 Sallassa Värriön metsätyömaalla läskilaatikon päällä seisten manifestin, jossa kehotettiin metsätyöläisiä liittymään Pohjolan Punaiseen Sissipataljoonaan ja käymään ratkaisevaan taisteluun kapitalisteja vastaan.
Alkoi läskikapina, joka lässähti muutamassa päivässä omaan mahdottomuuteensa https://fi.wikipedia.org/wiki/Läskikapina.
Miika Siironen kirjoittaa herkulliset henkilökuvat Pihkalan kaartin ja läskikapinan nokkamiehistä. Kumpikaan ei ollut kompromissien mies.
Pihkala on Siirosen mielestä yksi originelleimmista tapauksista valkoisen Suomen hahmogalleriassa. Puukko kupeellaan ja eväsreppu körttitakin selässä roikkuen puolikuuro Pihkala liikkui Helsingin aktivistipiireissä kuin outo alkuvoimainen metsäläinen:
”Kuulovammansa takia hän kommunikoi huutamalla ja puheiden sisältö oli suoranuottista. Martti Aleksander Pihkala ei tunnetusti arastellut ketään naisesta syntynyttä. Hän oli fennomaanisen kasvatuksen tuote, jossa yhdistyivät ryssäviha, runebergiläinen kansallisromanttisuus ja herännäiskristillinen puritaanisuus.”
Pihkalaa nimiteltiin vasemmistolehdissä muun muassa valkoiseksi kenraaliksi, sotakiihkoilijaksi ja karvajalkojen kenraaliksi.
Kenraaliksi nimiteltiin myös läskikapinan lietsojaa. Sen teki nuori kajaanilainen Etsivän Keskuspoliisin etsivä Urho Kekkonen kirjoituksessaan Suomen Sotilas -lehdessä. Punakenraali Myyryläistä ei Kekkosen mielestä sopinut mitata tavallisten kaavojen mukaan.
Läskikapina oli pikemminkin manööveri kuin kapina, vuoden 1918 sodan pitkä häntä. Myyryläinen sai joukkoonsa parisataa miestä. Maaperää manööverille loivat metsätyömaiden alkeelliset olot.
Läskikapina oli Siirosen mukaan Suomen Kommunistisen Puolueen ja sen kiväärilinjan johtajan Eino Rahjan yritys maksaa valkoiselle Suomelle hieman kalavelkoja takaisin. Moskovassa suunnitelman hyväksyi Venäjän kommunistien keskuskomitea.
Myyryläisen haaveena oli punainen Skandinavia, pohjan jätkien keisarikunta, ”jossa pölli juoksisi edelleen alavirtaan, mutta raha työläisten taskuihin”.
Siironen kirjoittaa hyvin ja ytimekkäästi. Hänen mielestään vuodet 1918-1922 olivat kuin jatkuvaa nuorallakävelyä: ”Eteneminen ja tasapainon saavuttaminen olivat sangen usein enemmän onnen ja ulkoisten olosuhteiden kuin taidon ansiota.”
Tähän on tultu monien vaiheiden kautta. Suomi on vakiintunut demokratia, mutta lopputulos olisi voinut olla myös toisenlainen.
Sekä historioitsija, referoija että lukija sortuu helposti siihen harhaan menneitä tapahtumia arvioidessaan, että punnitsevat historian tapahtumia viitekehyksenään nykyaika.
Viime vuosisadan ensimmäiset vuosikymmenet olivat totista taistelua puolesta ja vastaan uuden nousevan aatteen, kommunismin.
Nykyihminen voi huokaista helpotuksesta, jos ymmärtää huokaista, kun tuo valheellinen ”kokeilu” kuihtui omaan mahdottomuuteensa. Vanhempi sukupolvi yleensä ymmärtää.
Tietysti jokainen aika tuo uudet, omat haasteensa. Ovatko ne suurempia vai vähäisempiä kuin sadan vuoden takaiset, sen tulee aika (ja historioitsijoiden ymmärrys) kertomaan.
Ilmoita asiaton viesti