Levottomia rakkauksia vihan varjossa

Maailmansotien välinen aika oli erikoista aikaa. Ensin elettiin 1920-luvulla kuin viimeistä päivää – se oli iloinen ja vallaton vuosikymmen, kunnes juhlat loppuivat kuin seinään.

Adolf Hitler nousi valtaan Saksassa, juutalaiset älyköt ja monet muut natsien vastustajat pakenivat Berliinistä. Sota oli ovella – perikato lähellä.

Tätä vihan aikaa ennen toista maailmansotaa kuvaa saksalainen Florian Illies kirjassaan kymmenien rakkaustarinoiden kautta (Rakkautta vihan aikaan – Tunnettuja eurooppalaisia pareja 1929-1939, Atena).

Kun olin lukenut muutaman sivun, ajattelin, että mitä hemmettiä tämä on. Kiihkeitä rakkaussuhteita tulee ja menee, ihmiset kiitävät sängystä toiseen, nautintoja etsitään ja löydetään, kaikenlaisia piristeitä käytetään. Alkaa hengästyttää.

Alkuhämmennyksen jälkeen kirjasta alkaa löytyä muitakin kuin tirkistelyn tasoja. Tekstiin tulee traagisia sävyjä, kun natsien vastustajat pakenevat Berliinistä henkensä kaupalla.

Käännekohta on 30. tammikuuta 1933, kun Hindenburg nimittää Hitlerin valtakunnankansleriksi. Samana iltana Goebbels kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Hitler on valtakunnankansleri. Kuin sadussa.”

Klaus Mann kirjoittaa samana iltana: ”Järkytys. En ikinä pitänyt mahdollisena. Rajattomien mahdollisuuksien maa.”

Kun Nobel-kirjailija Thomas Mann lähtee pian Hitlerin kansleriksi nimittämisen jälkeen vaimonsa kanssa puhujamatkalle Amsterdamiin, Brysseliin ja Pariisiin, hän ei vielä tiedä, että siitä alkaa hänen maanpakonsa.

Mannin suvun lisäksi kirjassa seurataan muiden muassa Bertolt Brechtin, Alfred Döblinin, Hermann Hessen, Leni Riefenstahlin ja Marlene Dietrichin vaiheita.

”Kuka ottaisi riskin, että naisi miehen rakkaudesta? En minä ainakaan”, lausuu Dietrich näyttämöllä ja toteuttaa ideaa myös omassa elämässään. 

Illies pudottaa ”nerokkaat” kulttuurihenkilöt jalustalta inhimillisiksi ihmisiksi. Hän kirjoittaa, että kun nuori Jean-Paul Sartre katsoi keväällä 1929 ensi kerran Simone de Beauvoiria silmiin, hän menetti ainoan kerran elämässään järkensä.

Myöhemmin Sartre asetti Simone de Beauvoirille suhteen ehdoksi vapaan seksuaalisuuden, jotta hän voi toteuttaa nerouttaan.

Ja kun filosofi Ludwig Wittgenstein lokakuussa 1930 suuteli souturetkellä pari kertaa Marguerite Respingeriä pidempään, hän pelästyi. Hiki nousi pintaan, kun hormonit alkoivat hyrrätä.

Ilmeisesti myös Marguerite pelästyi. Hän kieltäytyi jääräpäisesti katsomasta enää Wittgensteinia silmiin. Lopputulos: yksi maailman viisaimmista miehistä ei enää ymmärtänyt itseään.

Kirjan erikoisimpiin hahmoihin kuuluu nuori Salvador Dalí ja hänen kymmenen vuotta vanhempi rakastettunsa, muusansa ja managerinsa Gala.

Kun Dalí maalaa Galan muotokuvan, hän toteuttaa mottonsa, jonka mukaan kaiken kauneuden täytyy olla syömäkelpoista. Gala joutuu istumaan tuntikausia mallina, olkapäillään kaksi teurastajalta haettua lihanpalaa.

Outoja asioita tapahtuu myös Neuvosto-Venäjällä. Kirjassa kerrotaan, miten Stalin reagoi vaimonsa itsemurhaan: ”Hän jätti minut kuin vihollisen.”

Nöyryytys puolison itsemurhan vuoksi tuhosi kirjan mukaan Stalinissa viimeisetkin rippeet luottamuksesta ihmiskuntaa kohtaan: ”9. marraskuuta 1932 lähtien hän vainuaa enää pelkkiä pettureita, jotka pitää tuhota.”

Rakkautta vihan aikaan on merkillinen kirja. Sirpalemaisuudestaan huolimatta se pysyy kasassa kuin ihmeen kaupalla.

Eikä kyseessä ole vain tyhjänpäiväinen tirkistelykirja. Se on hyvin kirjoitettu, monitasoinen kertomus, joka sisältää elämän koko kirjon: on vihaa ja rakkautta sekä vainon ajasta huolimatta myös iloa ja hilpeitä hetkiä.