Liian hyvä ihminen diplomaatiksi

Diplomaatteja on monenlaisia. On ainakin realisteja, kyynikkoja ja idealisteja. Ja sitten on Tapani Brotherus, 83, josta tehtiin julkisuudessa sankari vasta lähes 50 vuotta urotekojensa jälkeen.

Nuorena diplomaattina, Suomen asiainhoitajana Santiagossa, hänen on laskettu pelastaneen Chilen sotilasjuntan kynsistä yli 2000 ihmistä vuonna 1973.

Kun sotilasvallankaappaus Santiagossa alkoi, Brotherusten kotiin ryntäsi väkeä ovista ja ikkunoista. Ihmiset pakenivat juntan kiduttajia.

Virallinen Suomi ei halunnut sekaantua Chilen sisäisiin asioihin, joten Brotherus joutui salaamaan pelastusoperaationsa ulkoministeriöltä. Hän otti henkilökohtaisen riskin ja vaaransi toiminnallaan uransa UM:ssä.

Kun tähtitoimittaja kirjoittaa kirjan sankaridiplomaatista, odotukset ovat korkealla (Pirjo Houni: Salattua diplomatiaa – Tapani Brotheruksen tarina, Siltala 2021). Mielessä pyörii kysymyksiä. Onko Brotherus sankari vastoin tahtoaan? Onko hän kenties ollut liian hyvä ihminen diplomaatiksi?

Hyväksi ihmiseksi veljensä määrittelee ainakin Marja-sisar, ”oikein hyväksi”. Tapani on sisaren mielestä hyvä ihminen, koska hän nauttii luonnosta ja lukemisesta sekä tykkää eläimistä. Noilla perusteilla moni pääsee hyvien kirjoihin.

Ehkä Tapani Brotheruksella on huonojakin puolia, mutta niitä ei tämänkaltaisissa kirjoissa ole tapana kaivella. Tytär tosin todistaa, että isä muuttui entistä kyynisemmäksi, kun ”pakolaisten auttaminen haudattiin ministeriössä hiljaisuuteen”.

Keijo Korhonen toimi Chilen vallankaappauksen aikana UM:n korkeana virkamiehenä. Hänen mielestään oli hyvä, että Chilessä sattui olemaan diplomaattina juuri Brotherus, joka oli riittävän kokenut ja riittävän nuori:

”Tapanin hermot olivat hyvät ja hänellä oli sopivan rento ote asioihin. Hän oli itsenäinen eikä tarvinnut ohjeita. Hän uskalsi ottaa henkilökohtaisia riskejä.”

Chile on vain pieni osa Brotheruksen elämäntarinaa, jonka Houni kertoo sujuvasti kronologisessa järjestyksessä vuosikymmen vuosikymmeneltä.

Helsinkiläisen kulttuurisuvun vesan ajautuminen UM:n karriääriin oli luontevaa, joskaan ei aivan itsestäänselvää. Kehitysyhteistyöstä kiinnostunut nuori idealisti päätyi lopulta suurlähettilääksi Iraniin, Etelä-Afrikkaan ja Kreikkaan.

Brotheruksen Chile-tarina on pääosin tuttu aikaansa seuraaville. Dramaattisinta luettavaa onkin aika Teheranissa, jolloin Irakin ja Iranin sota oli kiivaimmillaan. Kaiken lisäksi Tapanilta löytyi aivokasvain ja vaimo oli menettää henkensä pommituksessa.

Brotherus luonnehtii vuosiaan Iranissa diplomaattiuransa rankimmiksi: ”Chilessä taloamme ei pommitettu”, hän vertaa.

Diplomaattina Brotherus vierasti suuria elkeitä ja ulkoisia tunnusmerkkejä. Hän mieltyi ranskalaisen Talleyrandin oppiin, jonka mukaan diplomaatin ei pidä innostua liikaa.

Talleyrandin oppeja Brotherus noudattaa edelleen. Ei hän innostu kehumaan itseään, vaan antaa faktojen puhua. Ei hän hauku ulkoministeriötä, ei kollegojaan eikä entisiä esimiehiään, vaikka ministeriön kiitokset Chilen vuosista tulivat vasta vuosikymmenten jälkeen.

Kiitokseksi humanitäärisestä toiminnasta ulkoministeri Alexander Stubb tarjosi pullakahvit työhuoneessaan.

Salattua diplomatiaa kertoo Tapani Brotheruksen ja hänen perheensä jännittävän tarinan, mutta kirja kattaa myös merkittävän jakson UM:n ja koko Suomen lähihistoriaa lukijaystävällisessä muodossa.

Kirjan päätähti Tapani Brotherus on kaikesta päätellen tehnyt suuren vaikutuksen kirjailijaan. Pirjo Hounin mielestä Brotheruksen tekemisten punaisena lankana halki vuosikymmenten on kulkenut selvä viesti: kun toisella ihmisellä on hätä, häntä pitää auttaa.

+2

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu