Lintujen kesyttäjä taivaallisissa sfääreissä

Antti Tuuri kirjoitti vuonna 1978 Yleisradiolle kuunnelman, joka oli nimeltään Lintujen kesyttäjä. Nyt, 45 vuoden jälkeen, Tuuri on julkaissut kuunnelman pohjalta samannimisen romaanin (Otava 2023).

Tuskin moni muistaa enää radiokuunnelmaa, vaikka esimerkiksi Pekka Gronow nosti Lintujen kesyttäjän vuonna 2006 kaikkien aikojen tärkeimpien suomalaisten radiokuunnelmien joukkoon, kuunnelmien kaanoniin.

Lintujen kesyttäjässä saattaa näkyä antroposofi Rudolf Steinerin esoteerisen maailmanselityksen heijastuksia. Kirjan alkulehdillä on sitaatti Steinerilta:

”Linnut eivät ajattele. Me ajattelemme, koska emme osaa lentää. Ajatuksemme ovat oikeastaan samoja voimia, joita tarvitaan lentämiseen, mutta muuntuneina.”

Lintujen kesyttäjä, kulkumies, saa viikon pestin Pohjanmaalla talossa, jonka eläinlääkäri-isäntä havittelee maalaisliiton kansanedustajaehdokkuutta, äiti hoitaa huushollia, isän veli, virkaheitto pappi odottaa uutta pestiä vaimonsa kanssa ja 15-vuotias poika valmistautuu lähtemään Pietarsaareen lukioon kesän jälkeen.

Eletään kai noin vuotta 1960. Paikkakuntaa Tuuri ei mainitse, mutta vihjeiden perusteella voi päätellä, että kyseessä on Lappajärvi, jossa Tuurit asuivat noihin aikoihin. Pojan hahmossa on paljon Antti Tuuria itseään.

Lintujen kesyttäjä alkaa kesyttää pääskysiä ruokapalkalla. Majoituksen hän saa talon saunakamarista, jossa myös poika yöpyy kesällä.

Kesyttäjä liikkuu taivaallisissa sfääreissä. Hän ottaa yhteyksiä yläilmoihin, haltijahenkiin, istumalla omenapuun alla silmät kiinni kädet tiukasti reisien päällä niin kuin itämaisilla munkeilla. Kylillä kuhistaan oudosta miehestä ja poliisitkin ilmestyvät paikalle.

Tuuri kuvaa herkullisesti ihmisten välisiä suhteita. Replikointi on välillä kuin suoraan Aki Kaurismäen elokuvista – lyhyitä lauseita täynnä suuria tunteita.

Kirjan kiinnostavin parivaljakko on pappi ja Lintujen kesyttäjä. Uskon ammattilainen ei usko, mutta Kesyttäjä uskoo. Roolit menevät herkullisesti sekaisin. Pappi pilkkaa korkeampia voimia, joita Lintujen kesyttäjä edustaa, ja nimittelee tätä huijariksi.

Pappismies kyselee, mitä taikauskoa vieras oli pojalle opettanut ja ”kulkiko Kesyttäjä opettamassa muillekin kuin ymmärtämättömille nulikoille jotakin vanhaa uskoa”.

Lintujen kesyttäjä ei vastaa eikä selittele, mutta sanoo myöhemmin pojalle tottuneensa siihen, että joukossa oli aina joku, joka epäili eikä uskonut.

Poika on romaanin minä-kertoja. Hän seuraa tarkasti Kesyttäjää, mutta tapahtuu hänelle paljon muutakin. Hän opettelee tanssimaan kaverinsa Ollin kanssa isojen tyttöjen opastuksella.

Ja kun tangon tahdit on opiskeltu, pojat lähtevät ensimmäiselle tanssireissulleen polkupyörillä Vimpelin Kisarantaan. Minua säväytti erityisesti, kun Tuuri kuvaa, miten pojat pyöräilevät kohti Kisarantaa entisen kotikyläni, Itäkylän, läpi.

Kotiin palattuaan poika summaa tanssireissun saldon: ”Ennen nukahtamista laskin saaneeni hyvin liikuntaa, olin ajanut polkupyörällä yli neljäkymmentä kilometriä ja tanssinut kaksi tangoa.”

Lintujen kesyttäjä joutuu viikon jälkeen lähtemään talosta, kun tulokset eivät tyydytä isäntää, mutta mitä tekevät pääskyset? Ihmeitä tapahtuu.

Antti Tuurin hurmaava Lintujen kesyttäjä on kuin Havukka-ahon ajattelijan, Konsta Pylkkäsen, pikkuveli. Veikko Huovisen siivittämänä itseoppineen viisaustieteilijän ajatus lensi tunnetusti vapaana kuin hiirihaukka.