Maailman Matti ja Keikarin uudet vaatteet

Professori Kaarlo Tuori on kirjoittanut ystävästään Matti Wuoresta (1945-2005) vaikuttavan kirjan, jossa puhutaan paitsi aatteista myös vaatteista (Matti Wuori – Tapauskertomuksia Suomesta, Teos 2023).

Wuoresta tuli juristi, Greenpeacen pomo ja vihreiden listoilta sitoutumaton europarlamentaarikko, Etelä-Afrikan totuuskomission jäsen ja 1990-luvulla valtakunnanviisas, ”miltei Haavikosta seuraava”.

Matti Wuori oli kirjan mukaan 1900-luvun lopun merkittävin suomalainen ihmisoikeus- ja ympäristökysymyksiin keskittynyt asianajaja.

Matti rakasti julkisuutta ja media rakasti Mattia. Viimeistään valinta Greenpeacen puheenjohtajaksi teki Wuoresta julkisuuden lemmikin.

Matti tiesi jo varhain, että vaatteet tekevät miehen. Hänestä tuli dandy, keikari, jonka solmioiden määrää taivasteltiin ainakin ravintola Kosmoksen pöydissä.

Hän erottui pukeutumisellaan jo koulupoikana. Tyyliin kuuluivat kosmopoliitin käytös ja pikkuvanha puheenparsi.

Vasta myöhemmin Matti omaksui nuorekkaan kapinallisuuden, tosin silloinkin herrasmiehen elkeitä ja huoliteltua ulkonäköä korostaen.

Tuorin mukaan Matilla oli viha-rakkaus -suhde eliittiin. Hän halusi olla samaan aikaan sekä sisällä että ulkona, ”sekä establishmentin jäsen että sen kriitikko, vallata Vanhaa yllään Konservatorion juhlista päälle jäänyt frakki”.

Kun Matti alkoi liikkua vihreiden liepeillä, se herätti lievää hämmennystä, koska hän ei ollut mikään luonnossa samoilija. Ajatus mökkielämästä Suomen luonnossa oli kauhistus Kallion kasvatille.

Huvittuneena Tuori kertoo, miten Matti muuttui, kun hänestä tuli Greenpeacen vaikuttaja. Hän osti jopa ruskeat samettihousut ja ruudullisen flanellipaidan, ”mutta eivät ne kovin ahkerassa käytössä olleet”.

Kuubalaisia sikareja röyhyttelevä ja pukeutumisestaan tarkka asianajaja ei vastannut kaikkien ihannekuvaa siitä, millaiselta tempauksistaan tunnetun liikkeen keulahahmon pitäisi näyttää.

Wuorella oli kuitenkin sliipatun ulkokuoren alla toinen puoli. Yksi anarkistinen teko päivässä pitää mielen virkeänä, oli hänen elämänsä ohjenuoria. Wuoren anarkistinen minä nautti Greenpeacen näyttävistä iskuista.

Maineensa Wuori loi 1960- ja 1970-luvuilla asianajajana, joka oli ”erikoistunut jumalanpilkkaan, Suomen lipun ja valtakunnanvaakunan häpäisemiseen, sukupuolikurin ja säädyllisyyden loukkaamiseen, aseistakieltäytyjiin ja yllytysoikeudenkäynteihin”.

Jatkuvasti laajeneva tuttavapiiri ja verbaalinen ilotulitus Helsingin kapakoissa takasivat Tuorin mukaan Wuorelle tasaisen juttuvirran.

Kuluttava elämäntapa ja alkoholin liikakulutus vaativat veronsa. Maksa teki tenän ja suusyöpä vaati leikkauksia. Puheeseen tuli uusi nieleskelevä ja maiskutteleva sävy. Kun suusyöpä iski kesällä 2005 kolmannen kerran, mitään ei ollut enää tehtävissä.

Kirjassaan Tuori ei ole rakentanut Wuoresta kiiltokuvaa, vaikka miehet olivat ylimpiä ystäviä. Teoksessa on myös kriittisiä arvioita.

Keskustelijana Matin helmasynteihin kuuluivat Tuorin mielestä kaikkitietävyys, saarnaavuus, päälle vyöryvä retoriikka, nimien pudottelu ja narsismia lähentelevä minä-korostus.

Elämäkerrallinen osuus käsittää Tuorin kirjan alkuosan. Kirjan tukevinta antia ovat kahdeksan oikeustapausta, jotka ruoditaan perin pohjin.

En puutu oikeustapauksiin, vaan viittaan Markku Fredmanin arvioon. Hän pitää Tuorin teosta ainutlaatuisena kuvauksena suomalaisen oikeuskulttuurin kehittymisestä ja yksittäisen asianajajan mahdollisuuksista vaikuttaa oikeudellisin keinoin yhteiskunnallisiin asioihin.

Wuori kulki Fredmanin mielestä umpihangessa, jossa perässähiihtäjien on helppo edetä: https://www.prosessioikeus.fi/matti-wuori-tapauskertomuksia-suomesta/

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu