Maailmanluokan kapakkakirjailija
Jorma Ojaharju (1938-2011) halutaan uudessa elämäkerrassa nostaa unohduksen yöstä ylistämällä häntä mieheksi, joka kirjoitti värikkäästä elämästään maailmanluokan kirjallisuutta (Arto Leivo: Iso mies, iso sydän, Aviador 2023).
Kun Arto Leivo kirjoittaa Ojaharjun yhteydessä maailmankirjallisuudesta, hän käyttää ylisanoja, joita elämäkerroissa ja muistelmissa on tapana viljellä.
Suomalaisesta ahtaasta avaimenreiästä katsottuna Ojaharju voidaan hyvällä tahdolla luokitella maailmanluokan kapakkakirjailijaksi. Hän kirjoitti keskeisen tuotantonsa viinanhuuruisina vuosinaan 1980-luvun alkuun mennessä.
Silloin syntyi pääteos, Vaasa-trilogia, joka kuvaa Ojaharjun kotikaupungin vaiheita vuoden 1918 sisällissodasta 1970-luvulle. Ensimmäinen osa Valkoinen kaupunki (1976) oli ehdokkaana Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
Ojaharju nousi maineeseen 1960- ja 1970-luvuilla kapakoiden kunkkuna ja Pentti Saarikosken ”turvamiehenä”. Kantapaikkoja olivat Helsingissä Hansa ja Kosmos. Juomakavereina Saarikosken lisäksi olivat muiden muassa Hannu Salama, Pekka Kejonen, Lassi Sinkkonen ja Arvo Salo.
Saarikosken silloinen puoliso Tuulaliina Varis on kertonut Jompan juomatavoista, että tämä nappasi neljäkymmentä lakkalikööriä jo krapulaansa.
Hannu Salama taas saattoi vetää ”sille päälle sattuessaan tunnissa kymmenen konjakkia maidon kera, ja sen jälkeen hän olikin valmis mihin tahansa pölvästelyyn pitkin Helsinkiä”.
Ojaharju raitistui 1980-luvun alussa ja paradoksaalista kyllä, kirjojen taso laski. Raitistumisen jälkeenkin hän eli levotonta elämää, muutti välillä Vaasaan ja toimi politiikassa, pääsi Vaasan kaupunginvaltuustoon demarien listoilta ja yritti eduskuntaan tuloksetta.
Ojaharju ei pystynyt keskittymään politiikkaan ja bisnesmiehenäkin hän koki kovia. Kirjat olivat pamfletteja ja tilaustöitä. Parhaat päivät kirjailijana olivat takana.
Ojaharjusta muistetaan aina mainita, että hän oli nyrkkeilyn SM-hopeamitalisti vuodelta 1963. Ennen kirjailijan uraansa hän oli tehnyt töitä sukeltajana, panostajana ja ahtaajana.
Työläiskirjailijan titteliä Ojaharju ei kuitenkaan itselleen hyväksynyt. Hän vastasi piikikkäästi apulaisprofessori Kai Laitiselle Minun Kosmokseni -kirjassa (1982):
”Työläiskirjailijasta lähtee lievä hapankaalin maku. Sitä paitsi minun henkilökohtainen taustani ei ole työläinen, vaan seikkailijan ja boheemin. Ja, huvittavaa kyllä minun lapsuuteni saattaa olla pahan kerran porvarillisempi kuin hra apulaisprofessorin.”
Viimeiseksi jääneessä kirjassaan Unholan ulapoilta dementian dyyneille (2010) Ojaharju pani asioita tärkeysjärjestykseen. Kun oli ollut 28 vuotta raittiina, hän ilmoitti, että AA-kerhoon liittyminen oli hänen viisain päätöksensä ikinä.
Kirjan mukaan AA oli Ojaharjulle viimeinen pelastusrengas. Vähän ennen kuolemaansa Jorma Ojaharju kirjoitti, että hän on vihdoin sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa.
Elämäkertana Iso mies, iso sydän ei yllä ihan elämäkertojen eliittiin, vaikka kiinnostava onkin. Se perustuu suurelta osin ylipitkiin lainauksiin Ojaharjun tuotannosta.
Se hyvä puoli pitkistä lainauksista on, että jos ei aiemmin ole tutustunut Ojaharjun kirjoihin, elämäkerran lukemalla saa hyvän käsityksen siitä, millainen kirjailija hän oli.
Tuo tason lasku on mielenkiintoinen ilmiö. Joku sanoi että juoppoa ikävystyttävämpi on vain entinen juoppo.
Ilmoita asiaton viesti
”… elämäkerran lukemalla saa hyvän käsityksen siitä, millainen kirjailija hän oli.”
– Kun kysymyksessä on kirjailijaelämäkerta, voinee Arto Leivoa onnitella. Ylipitkät sitaatit ovat sinänsä liian helppo tapa tehdä kirja. Vähän kuin ”olisi kirjoittavinaan”. Maria ”Jännät naiset” Pettersson on hiljattain saanut lunta tupaan, käsittääkseni salattuaan sitaattien käytön.
Ilmoita asiaton viesti
Eihän sitaateissa ole mitään pahaa jos ne ilmoittaa reilusti sitaateiksi. Myös Jonimatti Joutsijärven erinomaisessa kirjassa ”Mirkka Rekola: elämä joka ei koskaan tule esiin” on paljon sitaatteja mutta myös paljon uutta tietoa. Teoksen toinen osa ilmestyy tänä vuonna, mutta jo tämän ensimmäisen osan perusteella uskallan sanoa että se nousee parhaiden runoilijaelämäkertojen joukkoon. Rekola siellä parhaiden runoilijoiden joukossa jo onkin Mannerin, Haavikon ja Saarikosken rinnalla.
Ilmoita asiaton viesti
Mieleeni tuli Heikki Herlinin kirja ”Tuollapäin on highway”, jossa siteerataan Niklas Herliniä, paikoin turhan pitkinäkin tekstiotteina. Isän (Niklas) kirjoitustyyli on pojan (Heikki) tyyliä kulmikkaampaa, joten tuossakin tapauksessa nuori polvi on edeltäjäänsä etevämpi. Sitaatit toimivat todisteena!
Ilmoita asiaton viesti
Olikohan Ojaharjulla tasonlaskun syy juoppouden jälkeen vain liiallinen itsekritiikki ja rento ote lipsui selvänä jo vähän liikaakin 🤔
Voisin kuvitella sen paljonkin rajoittavan monien kirjailijoiden lennokkuutta ja sähäkkää sanan säilää?
Liika alkoholinkäyttö on tietysti aina liikaa.
Ilmoita asiaton viesti
Liika on aina liian vähän;)))
Ilmoita asiaton viesti
Esim Saarikoskesta on väitetty, ettei hän k o s k a a n kirjoittanut humalassa.
Tuntuu oudolta.
Kun viimeiset kirjat ovat loistokkaita eikä hän niinä aikoina selvää päivää nähnyt. No, ehkei hän ollutkaan oikeasti ” humalassa” , vaikka veressä oli alkoholia tyrmistyttävät määrät.
Suomen huippukirjallisuus on kyllästetty alkoholilla ja renttuelämällä sikäli kun se ei ole kyllästetty alkoholilla ja sen itsesäälisellä salailulla.
Sinänsä se ei oikein jaksa enää edes kiinnostaa.
Se kyllä, miksi raittiita kirjailijoita on niin vähän.
Vielä vähemmän raittiita j a henkisesti täysin terveitä ja tasapainoisia.
Otto Manninen. Muita?
Ilmoita asiaton viesti
Sen verran itsekin olen aikoinaan juonut, että olen kokenut useasti eräänlaisen maanisen vaiheen, kun on lopettanut juomisen. Se on kai lähellä delirium tremensistä tai ehkä jopa sama asia, mutta minä koin sen lähinnä niin, että aistit olivat vain yliherkät. No, silloin kuitenkin ajatukset laukkaavat ja tekstiä syntyy, jos alkaa kirjoittamaan.
En ole silloin veren alkoholipitoisuutta mitannut, mutta uskoisin, että silloin, kun alkoholia veressä vielä on, on olo niin huono, ettei juuri mitään tule tehneeksi. Sen jälkeen sitten alkaa se maaninen vaihe, jolloin ei saa unta ja kirjoittaminen on silloin aika sopivaa kevyttä puuhastelua. Taitaa kyllä olla aika yksilöllistä, miten tuollaiset poikkeavat olotilat kukin kokee ja oppii niitä hyödyntämään.
Ilmoita asiaton viesti
Raittiita kirjailijoita? Hassua kyllä, vaikka olen lukenut kymmenien suomalaisten kirjailijoiden teoksia, en ole liiemmin tullut ottaneeksi selvää, kuka on kuinkakin raitis. Mutta jos alusta aletaan, mahtoikohan Minna Canthkaan olla juoppo tai tasapainoton?
Ilmoita asiaton viesti
En usko, hänhän oli seitsemän lapsen yksinhuoltaja ja kauppias kirjailijantyönsä ohessa.
Ilmoita asiaton viesti
Minna oli tähtiluokan moralisti.
Että sikäli kuvaan sopisi hyvin jonkinlainen salanaukkailu, jollaista on useinkin ylläpidetty ongelmaksi asti kunnollisen perheenpään ja menestyvän liikemiehen kulisseissa.
Minnan elämä on kuitenkin kartoitettu niin tarkkaan, ettei tuollaiselle epäilylle oikein jää sijaa.
Eikä varsinkaan tarvetta.
Ilmoita asiaton viesti
Muistaakseni Minna Canth oli raittiusliikkeessäkin mukana.
Ilmoita asiaton viesti
Ja antiprostituutioliikkeessä.
Se aiheutti paljon ristiriitoja naisten keskuudessa. Ei nykytyyliin ilotyttöjen oikeuksien puolustamisen vaan heidän käyttökelpoisuutensa vuoksi omien tyttärien suojelemisessa.
Nykyisin tuntuu uskomattomalta, että korkeasti moraalinen äiti saattaa ihan muina naisina kirjoittaa, kuinka omat tyttäret joutuisivat vaaraan ja esiaviollisiin suhteisiin, ellei köyhiä tyttöjä voisi tilapäiskäyttää miesten olon helpottajina.
Ilmoita asiaton viesti
Olet oikeassa!
Oikeastaan renttukulttuuri ei ole koskaan liittynyt naiskirjailijoihin.
Heitä on kyllä syytetty ja epäilty lähes kaikesta muusta.
Erilainen päihtymys on kyllä ollut yleistä runoilussa ja musisoinnissa tuhansia vuosia. Siis miehillä.
Suomen suurmieskirjailijoilla alkoholi ja mielenterveys ovat olleet yleisiä ongelmia, mutta varsinainen renttuelämän pyhitys taisi kuitenkin olla aika lyhyt periodi kirjallisuushistoriassamme.
Toisaalta monen korkealle nostetun pystin takaa on paljastunut aika tuskaisen sekavaa oloa.
Ilmoita asiaton viesti
Kuten sanottua, en ole hyvin perillä kirjailijoiden mielenterveydestä tai suhteesta alkoholiin, mutta L. Onerva tulee sentään mieleen juoppona ja tasapainottomana naiskirjailijana.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvin kuvaavaa kulttuurihistorialle. Et ole perillä kirjailijoiden juopottelusta, mutta Onervan juopottelun muistat.
Ehkä siksi, että se, mitä pidettiin miesten taiteellisuuden vaatimana rentoutumiskeinona (alkoholi, lääkkeet , prostituutio ja irtosuhteet) oli naiselle pienessäkin mittakaavassa moraalitonta elämää, josta hänet nimenomaan muistetaan.
Onerva myös suljettiin mielisairaalaan miehensä pyynnöstä vuosikausiksi.
Miehet hakeutuivat hoitoon pääosin itse.
Samaan aikaan, kun miesten rajoja rikkovaa asennetta saatettiin ylistää, Minna Canth sai ihan nykysomen tasoista raivoa osakseen.
Mitä jos hän vielä olisi juopotellut ja pitänyt rakastajia!
Ilmoita asiaton viesti
No nyt teet vähän turhia johtopäätöksiä. L. Onervan tapauksen tiedän lähinnä siitä, mitä olen lukenut Leevi Madetojan elämästä ja hänen paljolti alkoholista johtuvasta alamäestään, missä yhteydessä on luonnollisesti mainittu myös hänen puolisonsa. Tarkoitatko muuten tosissasi, että Onerva oli mielisairaalassa Madetojan vaatimuksesta? Mistä tieto on peräisin?
Ja väärinkäsitysten välttämiseksi: toki tiedän myös useita leimallisesti juoppoja mieskirjailijoita, mutta sitten on paljon kummankin sukupuolen edustajia, joiden alkoholinkäyttöä en ole paljon tullut ajatelleeksi (Aho, Lehtonen, Jotuni, Kilpi…).
Ilmoita asiaton viesti
En suinkaan soimannut sinua Onervan alkoholismin ja mielen järkkymisen muistamisesta; muistan itsekin nämä asiat heti Onervan tullessa mieleeni.
Ehkä myös siksi, että asiaa setvitään edelleen aina Onervan yhteydessä. Hänhän oli taannoin taas runsaasti esillä Eino Leino-sidoksen kautta.
En muista, mistä ensimmäisen kerran luin Onervan sulkemisesta sairaalaan miehen pyynnöstä miehen ”suojelemiseksi”.
Tämä ei ollut siihen aikaan tavatonta; ”hysteeriset” naiset oli helppo eristää ja ihan korrekti menettely.
Ilmoita asiaton viesti
Ehkä hän noudatti tätä hyväksi havaittua ohjetta: kirjoita kännissä, editoi selvinpäin.
Mannisesta Saarikoski muuten sanoi että hän muistuttaa Anhavaa: kumpikin pitää Pegasoksen suitsista liian tiukasti kiinni, kun sen pitäisi antaa laukata vapaana. Saarikoski oli kyllä tässä asiassa oikeassa.
Ilmoita asiaton viesti
Liika kännääminen on erittäin tehokas keino tuhota älynlahjansa.
Ilmoita asiaton viesti
Jörn Donner muisteli kerran, kuinka hän nuorena toimittajana ”pääsi” haastattelemaan Charles Bukowskia.
Haastattelu tapahtui jonkin helsinkiläisen hotellin baarissa, jossa Bokowski onnistui juomaan reillun tunnin haastattelun aikana sen tusinan drinkkiä. En nyt muista, mistä drinkki koostui, varmaankin sisälsi alkoholia tarvittavan määrän.
Donnerin mukaan Bukowskin käytös ei muuttunut ”tippaakaan”.
Ilmoita asiaton viesti
Amok (1970) oli Ojaharjun läpimurtoteos. Luin sen pian ilmestymisensä jälkeen, mielestäni ennen kaikkea hyvä ajankuva – kirjoitusajankohdan kuva.
Ojaharju esiintyy Hannu Salaman 60-70 -lukujen kirjoissa (Tapausten kulku, Finlandia-sarja) nimellä Isoo-Santeri – Salamalla oli muuten riemastuttavan osuvat pseudonyymit noin 30 tuon ajan kulttuurivaikuttajalle Jouko Turkasta Arvo Turtiaiseen ja Pentti Saarikoskeen.
Ojaharjun toilailut kolmikon Saarikoski-Salama-Ojaharju tiimissä tuottivat mm. ”vitsikirjan” Wiinan kauhistuksen ylistys. Kirjamaailma, Helsinki 1967 (Pentti Saarikosken kanssa). Sen lukematta jättäminen ei ole mikään suuri kirjallinen menetys, mutta oiva ajankuva Hansan boheemikaudelta. (Itselleni on jäänyt kirjasta mieleen ”huvittavat ruokalajit”, joita Ojaharju ja Saarikoski ideoivat mm. Vanhan ravintolan pöydässä, esim. ruoka-annos ”Min faders kuk”).
Muistan törmänneeni Ojaharjuun usein 80-luvun alussa kun asuin Vuorimiehenkadulla. Ojaharjun kulkupeli oli poikkeuksetta polkupyörä.
Minulle Ojaharju on erään aikakauden – hmmm…jos ei ikoni, niin jotain sinne päin.
Saarkosken Ruotsin ajalta muistan ”skandaalin”, kun eräällä Saarikosken runonlausuntatilaisuudessa vieraana oli Ojaharju – kummatkin herroista sammuivat kateederin esiripun katveeseen, josta iltaivälehden kuvaaja heidät bongasi ja ikuisti röhnöttämässä.
Oma Ojaharju kirjastoni:
Amok : kronikka. Tammi 1970
Karhea, hellä : runoja. Tammi 1973
Valkoinen kaupunki : romaani. Tammi 1976
Ihmisen ääni. WSOY 1980
Minun Kosmokseni ; piirrokset Aimo Kanerva. WSOY 1982
Ilmoita asiaton viesti
Tein aikoinani seminaarityön Tapausten kulusta. Vertasin sen saamaa vastaanottoa Waltarin ”avainromaaniin” Suuri illusioni , vuodelta 1928.
Avainromaani on menettänyt roolinsa. Kaikki käsitellään ip-lehdissä ennen kuin kirjailija ehtii tehdä edes muistiinpanoja.
Vaikka Waltari oli lähes samaa tasoa nopeudessa; Suuri illusioni syntyi muutamassa kuukaudessa.
Ilmoita asiaton viesti
Tapausten kulun suurin anti ei ehkä olekaan sen sanataiteessa, vaan nimenomaan raporttina – jota tietysti värittää hirtehinen komiikka, piruilun halu, ja varmaan myös ajatus tehdä siitä myyvä.
Pekka Tarkka oli aikoinaan sen julkaisemista vastaan, piti sitä pelkkänä juorukirjana.
Kun kirjaa osaa lukea oikein, se antaa osuvan kuvan 60-luvun lopun pienen mutta äänekkään kulttuuriporukan kuplan sisäilmastosta.
Aika oli poikkeuksellinen – 2020-luku on todella puritaanista aikaa tuohon verrattuna.
Ilmoita asiaton viesti
Motiivit sekoittuvat-niin ne sekoittuivat Waltarillakin. Kuvio on itse asiassa hyvin samanlainen.
Pakko myydä, pakko ”kuittailla” ja ”taistella” -mutta millä puolella?-kysymys piinaa.
Samalla kulttuurin lieveilmiöt sekä kauhistuttavat että kiehtovat kirjailijaa.
En sanoisi, että nykyaika on heihin verrattuna puritaanista.
Ehkä pidämme vain useampia asioita ihan arkipäiväisinä?
Meiltä kuitenkin puuttuu lähes tyystin tuon ajan ”ihanteellinen” kirjallisuuden osa , Hilja Haahdet, Elsa Soinit ja Anni Nuolivaarat.
Ja Waltarin korkeamoraalinen Appelsiininsiemen sukulaisineen.
Ilmoita asiaton viesti
Muistelin monipuolisen kirjailija Juhani Peltosen kertoneen muinoin naukkailevansa usein valkoviiniä, muutenkin kuin lempipuuhassaan kirjahyllyn järjestelyssä.
Ilmoita asiaton viesti
Meillä on sama lempipuuha!
Ilmoita asiaton viesti