Mannerheim-myytti elää ja voi hyvin

Kun Ukrainassa soditaan, mukaan mahtuu myös Mannerheim. Suomalainen sotasankari näkyy usein Ukrainan julkisuudessa. On siteerattu talvisodan päiväkäskyä ja maan tunnetuin rocktähti laulaa Mannerheimista ihailevaan sävyyn.

Suomessakin Mannerheim on jälleen parrasvaloissa. Historioitsija Tuomas Tepora arvioi uudessa teoksessaan Mannerheimista luotuja mielikuvia ja massiivista henkilökulttia (Sankari ja antisankari – Mannerheim-kultin pitkä vuosisata, Gaudeamus 2023).

Kulttihahmossa käydään Teporan mukaan hyvän ja pahan välistä kamppailua. Mannerheimin ristiriitaisella jälkikuvalla on edelleen ”maagista voimaa” ja se herättää paljon intohimoja.

Jo elinaikanaan Mannerheim herätti suuria tunteita. Hänen kykyään nostattaa intohimoja ilmentävät kirjassa laajasti esitellyt patsas- ja elokuvakohut.

Kiivain patsaskiista käytiin 1990-luvulla, kun nykytaiteen museoa Kiasmaa suunniteltiin Mannerheimin ratsastajapatsaan viereen. Kenraali Adolf Ehrnroothista tuli viimeistään silloin Mannerheim-myytin näkyvin ja tärkein rakentaja.

Mannerheimin sädekehää, karismaa ja eroottista vetovoimaa ei tarvinnut loihtia tyhjästä. Esimerkkinä Tepora siteeraa runoilija Edith Södergranin kirjettä Hagar Olssonille vuodelta 1919. Runoilija haaveili valtionhoitaja Mannerheimista.

Södergran kirjoitti nähneensä unta: ”Mannerheim syleili minua ja hänen hyväilynsä olivat niin päihdyttäviä ja hullaannuttavia ettei mikään muu maailmassa. Uneksin niin hirvittävän elävästi ja hänessä oli uskomatonta viehätysvoimaa.”

Södergran uneksi mielikuvasta, sillä hän ei ollut koskaan tavannut Mannerheimia: ”Jos hän olisi todellisuudessa sellainen kuin unessa, olisin korviani myöten rakastunut häneen.”

Parikymppinen kätilöopiskelija Alli Vaittinen, josta tuli myöhemmin kokoomuksen kansanedustaja, puolestaan kertoi, miten hän tapasi Marsalkan sattumalta kadulla jatkosodan aikana Helsingissä.

Alli sanoi ihailevansa ja rakastavansa Mannerheimia. Tunteellisen keskustelun päätteeksi Allin silmäkulmaan kihosi kyynel, ”jonka Mannerheim pyyhkäisi lempeästi pois hansikkaallaan”.

Nuori Jörn Donner taas kirjoitti, että keskiluokan ruotsinkielisten partiopoikien mielissä juuri edesmenneen marsalkan paikka helmikuussa 1951 oli ”jossakin korkeuksissa lähellä Jumalaa ja Jeesusta”.

Donner peri Mannerheim-kiinnostuksen isältään Kai Donnerilta, joka kirjoitti Mannerheimin elämäkerran 1930-luvulla. Jörkan kiinnostus ei laantunut koskaan.

Tutkija on tullut siihen johtopäätökseen, että Mannerheim ei ole ollut niinkään rakastettu kuin kunnioitettu hahmo ja hänestä löytyy aina kierrätettäviä puolia.

Historiallisen Carl Gustaf Emil Mannerheimin lisäksi yhteiskunnassa vaikuttaa toinen Mannerheim, fiktiivinen hahmo, josta riittää jokaiselle jotakin.

Tepora luettelee mielikuva-Mannerheimin monia rooleja: Suomen marsalkka, päälahtari, myyttinen sotasankari, menneen ajan aristokraatti, romaani- ja sarjakuvahahmo, mainoskasvo, seksualisoitu suurmies tai jalustalta yhä uudestaan pudotettava, naurunalaiseksi tehty ”pienmies”, camphuumorihahmo.

Myytti Mannerheimista ei ole syntynyt sattumalta. Henkilökultin rakentaminen on ollut tietoista toimintaa. Mannerheimin kuoleman jälkeen kultin sisältöä on kuitenkin Teporan mielestä ollut liki mahdoton ohjailla:

”Mediassa ja julkisessa toiminnassa Mannerheim-kultti rakentuu varsin vapaasti mielikuvien ja niiden rakentajien törmäillessä toisiinsa.”

Tuomas Tepora on kirjoittanut pätevän analyysin Mannerheim-myytistä. Kirjan pohjalta voi todeta, että Marski-myytti elää ja voi hyvin tänäkin päivänä.