Markku Kuisma ja kapitalismin henki

Taloushistorioitsijana kannuksensa hankkinut professori (emeritus) Markku Kuisma, 72, on julkaissut vuosien tauon jälkeen uuden kirjan. Se on merkkitapaus.

Ja metsään mennään taas, että rytisee (Kansallinen voitto ja kapitalismin henki – Luonnostelmia maailmantalouden reunalta, Siltala 2024).

Kuisman monet kirjat ovat liittyneet metsiin, niin myös uusin, jonka hän on kuulemma kirjoittanut ikään kuin J. V. Snellmanin varoituksia uhmaten: ”Siellä missä metsä vallitsee, vallitsee kurjuus, tietämättömyys ja raakuus, oli Snellmanin diagnoosi.

Kuisman mieleen on tullut kirjaa kirjoittaessa myös Raamatun Sananlaskuista ikivanha miete: ”Kuin koira, joka palajaa oksennuksilleen, on tyhmä, joka yhä uusii hulluuksiansa.”

Kun Kuisma on ensin tuonut julki epäröintinsä kirjahankkeen järkevyydestä, hän pääsee asiaan. Miten maailmantalouden hankintaketjut ja varhainen kapitalismi ujuttautuivat Euroopan kaupallisista keskuksista pohjoiseen periferiaan?

Aihe on laaja ja kuulostaa byrokraattiselta, mutta mies on entisessä vedossa. Hän osaa asiansa ja uskaltaa pelkistää. Historian popularisoijana hän on vertaansa vailla.

Kuisma vetää suvereenisti pitkiä linjoja menneistä ajoista nykypäivään. Suomen riippuvuus metsistä ja kansainvälisestä kapitalismista syntyi jo 1600- ja 1700-luvuilla.

Kapitalismin henki leijui Suomen metsien yllä, ja tervasta tuli kansainvälinen menestystarina. Suomi oli tärkeä aina, kun maailmalla tarvittiin tervaa, sahatavaraa, vaneria ja sellua.

Terva oli Kuisman mukaan ensimmäinen metsästä saatu massatuote, joka yhdisti suomalaisia alueita eurooppalaisiin kauppavirtoihin ja liitti Itämeren pohjoiset rannikkoalueet eurooppalaisen sivilisaation maailmanvalloitukseen.

Tärkeitä keskuksia olivat jo varhain Amsterdam ja Lontoo. Kuisma kärjistääkin, että suomalainen puunjalostusteollisuus syntyi pohjolan metsien sijasta pikemminkin Amsterdamissa ja Lontoossa osana varhaista globalisaatioaaltoa.

Sahatavaran vienti aloitti uuden vaiheen metsäteollisuuden integraatiossa maailmantalouteen. Sahatavaran viennin arvo ylitti 1830-luvulla lopullisesti tervanviennin arvon.

Suomalainen sahateollisuus oli maailmansotien välillä kansainvälisestikin kovan luokan tekijä. Ehkä se oli mielessä myös Kansallispankin pääjohtajalla J. K. Paasikivellä, tuolla ikuisella ilopillerillä, jota Kuisma siteeraa. Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa 1926:

”Jos Suomi nyt poistuisi, niin lukuunottamatta Sibeliusta, ei ihmiskunnan sivistys henkisesti kärsisi sanottavasti. Pääasiallinen aukko olisi taloudellinen. Puutavaran ostajat tuntisivat.”

En osaa sanoa, miten paljon uutta Kuisman kirjassa on. Tuskin kovin paljon, mutta se ei tarkoita, että kirja olisi huono. Faktat pysyvät, mutta tulkinnat kypsyvät ja terävöityvät.

Jos joku kysyy, miksi kaivella ikivanhoja asioita, Kuismalla on vastaus valmiina. Nykytilanteeseen johtaneita kehityskulkuja on tarkasteltava, jotta voisimme ymmärtää oman aikakautemme tulevia mahdollisuuksia.

Ja jos joku muistuttaa, että tämänhän olet sanonut tai kirjoittanut ennenkin, Kuisma voi hiljentää kriitikon ja lausua arvokkaasti: repetitio est mater studiorum – kertaus on opintojen äiti.

Lukija kiittää Kuismaa ”hulluuksista” palata entisille jäljilleen, vaikka mielessä on pyörinyt Vanhan testamentin Saarnaajan varoitus: ”Paljolla kirjaintekemisellä ei ole loppua, ja paljo tutkiskelu väsyttää ruumiin”.