Miehen kintereillä alituinen häpeä

Uutisankkuri Matti Röngän, 62, uusi romaani ei ole ihan niin ankea kuin kirjan nimi, sen kansikuva ja keskeinen teema, häpeä, antavat ymmärtää (Surutalo, Gummerus 2021).

Väliin mahtuu hupaisiakin hetkiä, kun autolla ajetaan, naisissa käydään ja remonttihommia tehdään. Röngän romaania lukee kuin aikuisten miesten poikakirjaa – pojat on poikia ja vitsit vanhoja.

On kaksi miestä, kuusikymppinen päähenkilö Jukka, joka on maailmallakin menestynyt muotoilija ja hänen huoleton vanhempi veljensä Timppa, maanläheinen teknikko.

Nostalgiaa tihkuvassa romaanissa Jukka perii vanhemmiltaan vanhan rintamamiestalon. Siellä veljekset muistelevat menneitä. Eletään nykyaikaa, mutta muistoissa palataan lapsuuteen ja nuoruuteen.

Poikien isä on sodassa vammautunut veteraani ja kuten tiedetään, vammat periytyvät isiltä pojille. Kun isä on lyönyt poikaa ja poika lyönyt isää ja isänpoika Jukka läpsäissyt vielä tytärtäänkin, häpeän kierre on valmis.

Kirjan kiinnostavimmaksi teemaksi kasvaakin häpeä: ”Mitä me muistamme vahvimmin esimerkiksi lapsuudesta? Kyllä ne usein ovat häpeän, kivun ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Harva muistaa elävästi kansakoulun hiihtokilpailun voittoa, mutta mieleen jää varmasti jokin häpeällinen tapahtuma, oli se oikeasti iso tai pieni”, Rönkä sanoo kustantajan tiedotteessa.

Outokummussa syntynyt, tv-maailmassa menestynyt uutisankkuri, eläytyy luontevasti itsensä oloisen päähenkilön sielunmaisemaan. Menestystä on tullut, mutta jokin mättää:

”Oikeasti minä olen aina pikkuveli. Iänkaikkinen orpopoika Haapakosken Virilän kylältä. Kyläkoulun kasvatti. Purukasaan korkeushyppääjä. Lehmältä ja hieltä haiseva. Repussa laihaa mehua, ruisleivät voipaperissa ja ikuinen häpeä. Pelko. Etteivät muut arvosta. Siksi pitää pinnistää. Todistaa fiksuuttaan.
Se on hirmuinen voima. Se heikkous.”

Siinä on Röngän romaanin ydinsanoma.

Jukka Kokkonen, Matti Röngän alter ego, on vanhan liiton mies, joka yrittää näyttää modernilta panemalla kahviin kauramaitoa. Naisista puhuminen on taiteilua uuden ja vanhan ajan välissä. Jos Jukka sanoo naista nätiksi, hän miettii heti perään, oliko nätti vähättelyä.

Mutta minkäs Jukka luonnolleen mahtaa, kun hän tarkkailee vanhan kotikylänsä Tiinaa: ”Se oli pysynyt hoikkana, vyötärö oli kapea, takamus ihan tiukan oloinen. Kun se kaatoi lisää kahvia, näin kaula-aukosta, että rinnat olivat pehmeän isot…”

Tuo on sentään viatonta – vanhenevan miehen fantasioita eli siitä puhe, mistä puute. Uutta Rönkää ovat puolirohkeat seksikohtaukset, joita kirjailija ujuttaa tekstiin kokeneen miehen itsevarmuudella eikä tunnu yhtään hävettävän. Asiantuntijat voivat arvioida, onko tunnetta mukana.

Rönkä on kätevä käsistään. Romaaninsakin hän rakentaa kuin kirvesmies. Hän tekee etukäteen kehikon, jonka mukaan kirjoitustyö etenee. Ennakkosuunnittelu on kaiken perusta.

Suunnitelmansa Rönkä toteuttaa kuin kone. Minkä spontaaniudessa häviää sen selkeydessä voittaa.

Rönkä kirjoittaa perinteistä, vanhanaikaista proosaa, jossa suomen kieli elää ja voi hyvin. Liikutaan jossain Antti Hyryn konkretian ja Veijo Meren irrottelun välimaastossa.

Surutalo on Matti Rönkää parhaimmillaan. Lopputulosta hänen ei tarvitse lainkaan hävetä.

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu