Miehen kintereillä alituinen häpeä
Uutisankkuri Matti Röngän, 62, uusi romaani ei ole ihan niin ankea kuin kirjan nimi, sen kansikuva ja keskeinen teema, häpeä, antavat ymmärtää (Surutalo, Gummerus 2021).
Väliin mahtuu hupaisiakin hetkiä, kun autolla ajetaan, naisissa käydään ja remonttihommia tehdään. Röngän romaania lukee kuin aikuisten miesten poikakirjaa – pojat on poikia ja vitsit vanhoja.
On kaksi miestä, kuusikymppinen päähenkilö Jukka, joka on maailmallakin menestynyt muotoilija ja hänen huoleton vanhempi veljensä Timppa, maanläheinen teknikko.
Nostalgiaa tihkuvassa romaanissa Jukka perii vanhemmiltaan vanhan rintamamiestalon. Siellä veljekset muistelevat menneitä. Eletään nykyaikaa, mutta muistoissa palataan lapsuuteen ja nuoruuteen.
Poikien isä on sodassa vammautunut veteraani ja kuten tiedetään, vammat periytyvät isiltä pojille. Kun isä on lyönyt poikaa ja poika lyönyt isää ja isänpoika Jukka läpsäissyt vielä tytärtäänkin, häpeän kierre on valmis.
Kirjan kiinnostavimmaksi teemaksi kasvaakin häpeä: ”Mitä me muistamme vahvimmin esimerkiksi lapsuudesta? Kyllä ne usein ovat häpeän, kivun ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Harva muistaa elävästi kansakoulun hiihtokilpailun voittoa, mutta mieleen jää varmasti jokin häpeällinen tapahtuma, oli se oikeasti iso tai pieni”, Rönkä sanoo kustantajan tiedotteessa.
Outokummussa syntynyt, tv-maailmassa menestynyt uutisankkuri, eläytyy luontevasti itsensä oloisen päähenkilön sielunmaisemaan. Menestystä on tullut, mutta jokin mättää:
”Oikeasti minä olen aina pikkuveli. Iänkaikkinen orpopoika Haapakosken Virilän kylältä. Kyläkoulun kasvatti. Purukasaan korkeushyppääjä. Lehmältä ja hieltä haiseva. Repussa laihaa mehua, ruisleivät voipaperissa ja ikuinen häpeä. Pelko. Etteivät muut arvosta. Siksi pitää pinnistää. Todistaa fiksuuttaan.
Se on hirmuinen voima. Se heikkous.”
Siinä on Röngän romaanin ydinsanoma.
Jukka Kokkonen, Matti Röngän alter ego, on vanhan liiton mies, joka yrittää näyttää modernilta panemalla kahviin kauramaitoa. Naisista puhuminen on taiteilua uuden ja vanhan ajan välissä. Jos Jukka sanoo naista nätiksi, hän miettii heti perään, oliko nätti vähättelyä.
Mutta minkäs Jukka luonnolleen mahtaa, kun hän tarkkailee vanhan kotikylänsä Tiinaa: ”Se oli pysynyt hoikkana, vyötärö oli kapea, takamus ihan tiukan oloinen. Kun se kaatoi lisää kahvia, näin kaula-aukosta, että rinnat olivat pehmeän isot…”
Tuo on sentään viatonta – vanhenevan miehen fantasioita eli siitä puhe, mistä puute. Uutta Rönkää ovat puolirohkeat seksikohtaukset, joita kirjailija ujuttaa tekstiin kokeneen miehen itsevarmuudella eikä tunnu yhtään hävettävän. Asiantuntijat voivat arvioida, onko tunnetta mukana.
Rönkä on kätevä käsistään. Romaaninsakin hän rakentaa kuin kirvesmies. Hän tekee etukäteen kehikon, jonka mukaan kirjoitustyö etenee. Ennakkosuunnittelu on kaiken perusta.
Suunnitelmansa Rönkä toteuttaa kuin kone. Minkä spontaaniudessa häviää sen selkeydessä voittaa.
Rönkä kirjoittaa perinteistä, vanhanaikaista proosaa, jossa suomen kieli elää ja voi hyvin. Liikutaan jossain Antti Hyryn konkretian ja Veijo Meren irrottelun välimaastossa.
Surutalo on Matti Rönkää parhaimmillaan. Lopputulosta hänen ei tarvitse lainkaan hävetä.
Ilotalo ei ole surutalon vastakohta, vaikka sitä kai tuossa nimessä on haaveiltu. Hyvä arvostelu, igen.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitän palautteesta.
Ilmoita asiaton viesti
Oliko Matti Rönkä uutisten ”ankkurina” jo silloin kun teit tv-hommia?
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä oli, samassa toimituksessa tehtiin töitä.
Ilmoita asiaton viesti
”Oikeasti minä olen aina pikkuveli. Iänkaikkinen orpopoika Haapakosken Virilän kylältä. Kyläkoulun kasvatti. Purukasaan korkeushyppääjä. Lehmältä ja hieltä haiseva. Repussa laihaa mehua, ruisleivät voipaperissa ja ikuinen häpeä. Pelko. Etteivät muut arvosta. Siksi pitää pinnistää. Todistaa fiksuuttaan.”
– Mitä ih-met-tä se selittää? Missä vaiheessa poika on orvoksi jäänyt, jos kuitenkin ehti saada isältään selkäsaunan? Muutkin kävivät kyläkoulua, eikä siihen aikaan korkeutta todellakaan hypätty patjalle. Eväätkin olivat yhtä ja samaa. Ei noilla kriteereillä 1960-luvun maalaisyhteisössä erotuttu muita huonompana. ”Pinnistäminen” on yhtä kuin sisukas yrittäminen, ja se johtaa varmasti tuloksiin.
Ilmoita asiaton viesti
Joo, minäkin olen ihmetellyt tuota hiljattain yleistynyttä tapaa kutsua orvoksi myös aikuista ihmistä jonka vanhemmat ovat kuolleet vaikka ”lapsi” olisi jo viisikymppinen. En minä koe mikään puoliorpo olevani vaikka isäni kuoli muutama vuosi sitten.
Ilmoita asiaton viesti
Perhe- ja sukulaisuussuhteet ovat monipuolistuneet avoliittojen ja toisaalta avioerojen yleistyessä*). Mahtaako orpouden käsite olla jollain tavoin samassa kyydissä? Joku lapsistani totesi v. 2002, että ”isä sie oot nyt orpo”, vaikka suhteessa kasvuikäisiin lapsiini olin pyrkinyt olemaan nimenomaan aikuinen, enkä oman isäni juuri kuoltuakaan tarvinnut esimerkiksi sääliä.
*)Saman tien tuli mieleeni, että osattiin sitä ennenkin käyttää oikotietä sukulaisuuteen, kuten Einari Vuorelan minimalistisen runon ”minä” tekee:
”Soma puheitten sävy.
Tuli yö. —
Olin vävy.”
Ilmoita asiaton viesti
Olipa kerran minulla työntekijä, joka usein mainitsi, että oli jo kuuden vanhana jäänyt orvoksi. No sitten kerran kysyin kuinka vanha hänen isänsä oli kun kuoli? Ja vastaus oli 76. Äiti oli onneksi paljon nuorempi eli alta viisikymppinen, että edes toinen vanhemmista hänellä oli.
Ilmoita asiaton viesti
Matti Rönkä syntyi Kuusjärvellä, mikä nykyisin on Outokummun kaupunki. Ja mitä noihin Tuomon mainitsemiin eväisiin tulee, niin eväiden häpeäminen on kai jotenkin pohjoiskarjalaisille se juttu, mitä me muut emme ymmärrä. Se on kai sukulaisuutta naapurimaakunnalle Kainuulle, jossa alemmuudentunto on sisäsyntyistä.
Ilmoita asiaton viesti
Että tällaista liikkuu ilmassa;
yksi sai pikapostina jäsenkortin perussuomalaisiin, toinen viikon seminaarimatkan Moskovaan, kolmatta haastateltiin Hesariin Hanasaaren kulttuurikeskuksen johtajana kun sanottiin suomalaisen eunukin (myös dosentti eli poliitikko) olevan mies, jonka kielestä on jotakin ja mahdollisesti myös päästä poistettu pelolla. Lapsena kielikylvyssä kuohituille ei tule toiminnallista murrosikää. Heillä on pysyvästi esimerkiksi älykkään partiolaisjohtajan luulot. Aikuisena kuohituilla dosenteilla on samoja ominaisuuksia lievempinä. Yleensä.
Kerrottin myös pidetyn arvokas tilaisuus partiolaisille ruotsalaisessa Hanasaaren kulttuurikeskuksessa. Siellä kai tulee älykkääksi johtajaksi, ainakin oppii hymyilemään oikeaan suuntaan? Läsnä olivat mm. Björn Wahlroos ja Vantaan nykyinen kaupunginjohtaja Ritva Viljanen. Mutta oliko itse Kaarle Kustaa?, muistaakseni oli mutta en väitä varmasti.
Ilmoita asiaton viesti
”Liikutaan jossain Antti Hyryn konkretian ja Veijo Meren irrottelun välimaastossa.”
Tuossa tuli aikamoinen kynnys lähteä teosta lukemaan. Olen nimittäin lukenut vain yhden Hyryn kirjan, jossa oli muistaakseni kolmisensataa sivua. Se kertoi uunin rakentamisesta. Ei muuta. (Ajattelin, että voisikohan Renny Harlin ohjata siitä elokuvan…)
Ilmoita asiaton viesti
Nooh, eihän Röngän kirjassa mitään Uunia koko ajan rakenneta, pikemminkin nikkaroidaan ja tehdään remonttihommia melko paljon.
Ilmoita asiaton viesti
Uunissa taitaa olla sivuja enemmänkin kuin kolmesataa, mutta se lienee Hyryä pitkäsoutuisimmasta päästä. Hyryhän oli myös arkea ja kosmisuutta yhdistävän lyhytproosan taitaja:
https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/217968-antti-hyry-teki-arjesta-taidetta/#comment-36755
Ilmoita asiaton viesti
Olipa linkki! Samat naamat täällä vuodesta toiseen kirjoittelevat mitä milloinkin.
Ilmoita asiaton viesti
Kertaus on opintojen äiti. Muuten, meikäläisen naama ja nimi poistuivat jostain syystä vanhoista kommenteista näiden sivujen ”uudistuksen” yhteydessä.
Ilmoita asiaton viesti
Hyryllä on yksi novelli joka on aivan mestarillinen, ”Kivi auringon paisteessa”. Vaikka hän ei olisi mitään muuta kirjoittanut kuin sen, hän ansaitsisi paikan suomalaisen novellin historiassa.
Ilmoita asiaton viesti
En kykene ottamaan tämän ent. opiskelukaverin juttuja vakavasti, en edes huumorilla. Yhtä Viktor Kärppä – tuotetta yritin kerran lukea, tyssäsi toiselle sivulle.
Ilmoita asiaton viesti
Matti oli meilläpäin kirjastossa matineassa pari-kolme vuotta sitten. Oli varattu aikaa puoltoista tuntia, meni kolme. Matilla ei ollut kiireen kierää, käytiin läpi porukalla niin Hakulisen kilpaveli Terentjev Karjalasta kuin muutkin 1950- ja 60-lukujen maamerkit: kukaan ei lähtenyt kesken pois. Jätti pysyvän muistijäljen, vaikuttava tapaaminen! Kirjailijatapaamisista vähän monensortin kokemuksia, tämä kenties kokonaisparas! Kärpästä siinä lähinnä puhuttiin, mutta myös lapsuudesta ym.
Ilmoita asiaton viesti