Mies joka voitti ja hävisi kaiken

Peter Fryckman, 72, on värikkäällä liikemiehen urallaan tienannut miljoonia, mutta haaskannut taivaan tuuliin vielä enemmän. Hän voitti kaiken ja menetti kaiken. Fyrkkaa tuli ja fyrkkaa meni.
Niinpä Ylestä eläköitynyt taloustoimittaja Seppo Konttinen onkin antanut Fryckmanista kirjoittamansa kirjan nimeksi Fyrkman (Docendo 2023).
Kun miehestä sanotaan, että hän on nähnyt kalterit Kapkaupungissa ja Sörkassa, hänet on pahoinpidelty sairaalakuntoon vankilassa ja puhallettu tyhjiin pankkien herrakerroksissa, alkaa odottaa suorastaan jännityskertomusta.
Ja kun vielä lisätään, että rahaton miljonääri on metsästänyt villisikoja Zavidovossa, tehnyt kauppaa Moskovassa, kalastanut Ukrainan presidentin kanssa, pyrkinyt politiikkaan ja potkittu sieltä pois, sekaantunut Irakin asekauppoihin ja juhlinut kuubattarien kanssa Karibian yössä, trillerin ainekset alkavat olla kasassa.
Odotukset on viritetty korkealle takakannen hehkutuksilla. Mutta käy niin kuin usein käy, kun paljon odottaa. Lopputulos jää vähän vaisuksi.
Vaisuun lopputulokseen selviää yksi syyllinen heti kirjan alkulauseissa. Seppo Konttinen kertoo, miten Fryckman jaksoi motkottaa kirjan kannesta viikkokausia sähköposteilla Etelä-Afrikasta. Kuva ei ollut päähenkilön mieleen:
”Tuo ei käy, kannesta päätän minä, samoin lopullisesta sisällöstä… ei kirjasta ole tarkoitus tehdä mitään pellekirjaa.” Yhteistyö Fryckmanin kanssa ei näytä sujuneen aivan nuottien mukaan.
Fryckmanilla on ollut urallaan ylivoimaisia vastustajia, mutta myös yllättäviä puolestapuhujia. Kirja sai alkunsa, kun entinen verotarkastaja Tenho Tikkanen otti yhteyttä ja luovutti materiaalinsa Konttisen käyttöön.
Tikkanen ja Fryckman olivat epätodennäköinen parivaljakko. Tikkasta Konttinen kuvaa rehellisen suomalaisen virkamiehen perikuvaksi, Fryckmania taas kasinokauden omalaatuiseksi mannekiiniksi.
Tikkasen mielestä tapaus Fryckman on Suomen sodanjälkeisen talousrikoshistorian surullisin tarina. Fryckmania ei kohdeltu oikeudenmukaisesti.
Kun KOP:n ja SYP:n isot pojat ottelivat keskenään, Fryckman ajautui pelinappulaksi valtataistelussa, jota käytiin 1980-luvun hulluina vuosina. Fryckman toimi KOP:n bulvaanina, mutta pankki jätti miehen kuin nallin kalliolle. Fryckmanista tehtiin konna, SYP ja KOP sulautuivat Nordeaksi ja laskun maksoivat veronmaksajat.
Myöhemmin Fryckman sai Tikkasen lisäksi puolustajikseen muiden muassa veroprofessori Edward Anderssonin ja taistolaiskommunistien presidenttiehdokkaanakin olleen tohtori Pekka Tiaisen.
Hauskaa Fryckman on aina osannut pitää ja siitä on kirjassa monia esimerkkejä. Olisin mielelläni ollut kärpäsenä katossa, kun herraseurue juhli Urpo Leppäsen ja Ana Risquetin häitä tropiikin yössä Kuubassa. Suomesta paikalla olivat myös Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Martti Huhtamäki ja kirjailija Jorma Ojaharju.
Samoihin aikoihin Fryckman, Leppänen ja kommunistien ex-kansanedustaja Arvo Kemppainen suunnittelivat mahtipontista hotellibisnestä Kuubaan.
Konttinen kirjoittaa: ”Mieskolmikon perusteellinen tutustuminen Karibian saaren ihaniin öihin johti aamuihin, jolloin etsittiin Urpoa palmujen alta ja alastonta Arvoa baarista.”
Hotellibisnes oli hiekalle rakennettu unelma. Ei siitä mitään tullut.
Peter Fryckman on ollut surullisen hahmon ritari, joka sosiaalisilla taidoillaan ja supliikillaan pääsi rahamiesten pöytiin. Hän oli nousukas, joka ei malttanut pitää suutaan kiinni vaan rehenteli rahoillaan. Vallan todellisiin herrakerhoihin häntä ei koskaan kelpuutettu.
Paljon jää avoimia kysymyksiä Konttisen kirjan jälkeenkin. Yksi asia on kuitenkin selvä: Peter Fryckmanin elämänmittaiselle taistelulle ei loppua näy.
Jos pitää nimetä viisi Suomen rahamarkkinoiden vapautumisen ajan talouselämän mediajulkkista, Fryckman kuuluu tähän joukkoon, Pentti Kourin, Björn Wahlroosin, Christopher Wegeliuksen ja Jaakko Lassilan kanssa. Jukka Keitele olisi ryhmän ”ulkojäsen”.
Tapasin kerran Peter Fryckmannin 80-kuvun jälkipuoliskolla Mikadon baaritiskillä – se oli vielä vanhan hyvän Mikadon vaihetta, ennen venäläisinvaasiota. Fryckman oli sliipatun oloinen, muistan että vieressä oleva nuori nainen kysyi häneltä ”oletsä James Bond”.
Toisen kerran näin hänet joskus 90-luvun alussa viinitarvikeliikkeessä hotelli Tornia vastapäätä. Muistaakseni Fryckman tai hänen perheensä omisti sen, ja hänen vaimonsa taisi hoitaa putiikkia pääsääntöisesti.
Ilmoita asiaton viesti
Kasinotalous loi tullessaan myös pienempiä puliveivarijulkkiksia, jotka sitten niinikään ovat menettäneet omaisuutensa. Yhdessä vaiheessa lööppien hahmona oli Taito Tuunainen.
Ilmoita asiaton viesti
Fryckmanin olisi kannattanut pysyä maustefirmassaan.
Tunnistin muinoin Fryckmanin Kouvolassa, kun ajoi seurueensa kanssa Bentleyllä, tai saattoi olla Rolls-Royce.
KOP lykkäsi hänelle rahaa vaikka kuinka paljon, kun tarkoituksena oli pimennossa osakeostoilla vallata SYP.
Kähmintä paljastui, ja KOP:in kansallisannista huolimatta se fuusioitiin SYP:iin.
Siinä rytäkässä minäkin noin kuukaudessa tienasin kymppitonneja markoissa, kun olin sijoittanut omat ja kaikki lainarahat SYP:in Unitas B:hen.
Onkohan Fryckmanilla ADHD?
Ilmoita asiaton viesti
”KOP lykkäsi hänelle rahaa vaikka kuinka paljon…”
– Niin, 80-luvulla kyseltiin, miksi Jaakko Lassila kävelee Kansallispankin käytävillä kädet nyrkissä.
– Koska hän on sijoittanut rahat Kouriin.
Ilmoita asiaton viesti
Kouri oli se velho, joka manipuloi KOP:in Lassilan valtaamaan SYP:in.
Aivan pieleen meni, ja Kouri häipyi USA:han.
Ilmoita asiaton viesti
Taisi olla Kari, joka piirsi Hesariin kuvan riimittelyksi Rosvo-Roopea mukaillen:
”Ei Jaska KOPin pankista unhoita milloinkaan,
kun Pentti Kourin kanssa hän joutui kapakkaan.
He söivät mitä saivat ja joivat tuutingin,
ja Jaska poltti rahansa, mut’ Pentti sikarin.”
Ilmoita asiaton viesti
Tosi on.
Ilmoita asiaton viesti
Peter Fryckman eli tuttavallisesti Fyrkman on toki todella paljon nähnyt. Tulee mieleeni eräs pienempi tarina miehestä Pohjois-Karjalassa. Mies oli perinyt maata, jossa oli pinnan alla paikkakunnan parasta soraa. No rahaa tuli, kun antoi soramonttua nurkata. Mies eleli Espanjassa ja soitto vain niin rahaa tuli tilille, mutta samalla perintö hieman pieneni ja lopulta loppui kokonaan. Mies päätyi kotikonnnuilleen Joensuuhun rakennustyömaalle hanttihommiin. Siinä betonikärryä työntäessä selkä hiestä märkänä, kaveri ilkkui, että sinulla oli joskus valtit omassa kädessä, mutta nyt rehkit täällä minun kanssani. Mies ei loukkantunut, totesi vain, että minä olen nähnyt hyviäkin päiviä, mutta sinä et näe niitä koskaan.
Ilmoita asiaton viesti
Minun 80-lukuni huipentui autokauppoihin vuoden 1989 myöhäissyksyllä, kun otin imatralaisen Opel-liikkeen pihamaalla vastaan tehdastuoreen Kadettin. Kauppias valokuvasi tilanteen, ja myyjän kanssa käväistiin Nesteen baarissa kahvilla.
Seuraavana vuonna monet käyrät kääntyivät alamäkeen, eikä esimerkiksi autojen myyntimäärä ole noussut lähellekään vuoden -89 tasoa.
PS. Opel-asiakkaille annettiin kylkiäisenä c-kasetti Tapani Kansaa.
Ilmoita asiaton viesti
Piti chekata ensirekisteröintien tilasto henkilöautoista ja tottahan kirjoitat:
https://www.aut.fi/tilastot/ensirekisteroinnit/ensirekisterointien_vuosittainen_kehitys
Itse asiassa Suomen taloudella meni aika lujaa vielä vuoden 1990 syksyyn asti, jolloin työttömyyskäyrä yhtäkkiä nousi raketin tavoin ylös. Saattaa olla, että odotettavissa ollut taloustilanteen muuttuminen vaikutti autokauppaan jo hiukan ennalta. Erkki Liikanenkin karkasi valtiovarainministerin tehtävästä Brysseliin Suomen EY-suurlähettilääksi jo alkuvuodesta 1990. Viitaten ylempänä olevaan Rosvo-Roope -riimittelyyn samassa Hesarin kuvassa oli myös jatkosäkeistö kyseiselle kronikalle:
”Sai Erkki viimein palkkansa hän on pois Suomesta.
Jossain Brysselissä lie pissavahtina.
Hän EY:n eessä nöyrtyi ja joutui direktiin
ja sillä lailla Suomi-neito hiljaa hirtettiin”.
(Kari oli tunnetusti hyvin EY-vastainen)
Ilmoita asiaton viesti
”Pissavahti” ja ”direkti”? Kari Suomalainen oli loistava piirtäjä, mutta ei selvästikään parhaimmillaan lyyrikkona.
Kuten 80-luvun nousukausi ei kohdannut kaikkia suomalaisia, ei 90-luvun lamakaan osunut jokaiseen huusholliin. Suurteollisuus sai devalvaationsa, ja homma pyöri. Ja miten sujuvasti Venäjä jatkoi raaka-aineiden toimittamista Neuvostoliiton pesänhoitajana!
Ilmoita asiaton viesti
”Pissavahdiksi” nimitetään henkilöä, joka myy WC-lippuja yleisien käymälöiden kojussa. Se ei siis ole Karin keinotekoinen keksintö. Mutta tuo ”direkti” on eittämättä outo, ilmeisesti tarkoituksena on sanoa, että joutui ohjauksen alaiseksi ja siinä yhteydessä hän käytti ilmaisua, joka muistuttaa jo silloin käytössä ollutta ”direktiivi”-sanaa liittyen EY:n toimintaan.
Ne, jotka pystyivät pitämään työpaikkansa, kärsivät lamasta vähiten, edellyttäen, ettei heillä ollut ylenpallttisesti velkaa. Laman aikana nimittäin myös korkotaso nousi liki 20%:iin ja taloja pakkohuutokaupattiin liuhihnalla. Omalla kohdallani kävi tsäkä, kun muutin juuri 1990 pois Suomesta ja sain palkkani syksystä lähtien Suomesta Japaniin siten, että palkkataso oli suhteutettu Japanin kustannustasolle. Lomilla elin kuin kroisos Suomessa, jossa devalvaatiosta huolimatta suhdanne oli painanut hintatason naurettavan alas.
Ilmoita asiaton viesti
Muisteluiksi menee, 80-luku. Elitessä kerran, läntisemmästä Saksasta tultuani, oli yksi loossi tyhjänä, ja kynttilä pöydällä. Ja valokuva, jossa Tauno Palo.
Istuuduin pöytään, jossa yksinäinen Kylävaara joi kaljaa.
Siinä surtiin Suuren Taunon poismenoa.
Ihmeteltyäni, kuinka vaikeaa oli vaihtaa puhekieltä nopeasti oltuani puolisen vuotta eri kielialueilla. Jopa unet alkoivat jo olla vieraskielisiä.
Ilkka siihen että nopeasti menee ohi, päivä pari…
” Matkustamisesta muuten, meillä oli kaveripiirissä viime vuonna veto, että kuka vuoden aikana käy useammassa maassa, leima passissa todisteena. No, voittaja oli käynyt 98 maassa”.
Se niistä varhaisista kasinovuosista.
Ilmoita asiaton viesti