Miestä väkevämpiä aatteita ennen ja nyt

Kun nuoret miehet juopuvat ääriliikkeistä, heitä ei pidättele mikään. Professori (emeritus) Arvo Myllymäki nostaa valokeilaan historian hämärästä kaksi unohdettua ääriliikkeen miestä ja kuvaa heidän kauttaan valtiollista vallankäyttöä itsenäisyyden alkuaikoina.

Myllymäen uuden tietokirjan päähenkilöt ovat oikean äärilaidan Reino Ala-Kulju ja vasemman laidan kommunisti Eino Laakso (Aate miestä väkevämpää, Atrain & Nord 2023).

Kaksi miestä, kaksi aatetta.

Tasavallan ensi vuosikymmenillä eteläpohjalainen Reino Ala-Kulju (1898-1983) edusti AKS:n ja IKL:n äärinationalistisia aatteita, Pispalan punaorvosta, Eino Laaksosta (1907-1981) taas kasvoi tulipalokommunisti, joka ei koskaan luopunut aatteestaan.

Molemmat päähenkilönsä Myllymäki tapasi 1960-luvulla. He tekivät häneen suuren vaikutuksen eleettömällä tyylillään. Ala-Kuljun Myllymäki tapasi jo 1960-luvun alussa Kuortaneella, missä kumpikin on syntynyt.

Laakson hän tapasi 1968 tamperelaisessa kahvilassa, missä tämä kertoi ”tenhoavaan sävyyn” elämästään, mutta vaikeni visusti arkaluonteisista asioista. Laakso oli Myllymäen mielestä sekä vaitelias että valloittava henkilö.

Nuorelle teologille, Ala-Kuljulle, Suomen rajat eivät riittäneet. Hän haaveili Suur-Suomesta, oli Lapuan liikkeen kannattaja ja liittyi Akateemiseen Karjala-Seuraan. Hänestä tuli IKL:n pääsihteeri ja kansanedustaja.

Sotien jälkeen Ala-Kulju mukautui uusiin oloihin. Hänet valittiin kokoomuksen kansanedustajaksi. Siviilissä hän oli Seinäjoen tyttölyseon pitkäaikainen rehtori.

Seinäjoella Ala-Kuljusta kasvoi merkittävä paikallinen vaikuttaja, eteläpohjalainen maakuntapatriootti ja moniarvoisen demokratian tukipilari, kuten Myllymäki kirjoittaa. 

Eino Laaksolle ”Neuvostoliitto sosialismin esikuvana oli miestä väkevämpi virta, joka kuljetti Espanjan vuorille saakka”. Hän oli mestarivakooja, Espanjan sisällissodan sissiluutnantti ja jatkosodan etsityin suomalaisdesantti.

Jatkosodassa Laakso loikkasi Nikke Pärmin pataljoonasta Neuvostoliiton puolelle heti kun pystyi ja palasi Suomeen desanttina. Moskovassa hän oli opiskellut jo 1930-luvulla kommunistista ideologiaa Lenin-koulussa, desanttina hän piileskeli Hämeenkyrön ja Tampereen takametsissä.

Kirjassa Laakso kuvataan menestyksekkäimmäksi Neuvostoliiton kauko- ja sotilasvakoilijaksi, joka ei koskaan sotien aikana eikä niiden jälkeen joutunut vankilaan.

Välirauhansopimuksen jälkeen Laakso palasi maan alta varmuuden vuoksi vasta toukokuussa 1945. Hän pääsi töihin punaiseen Valpoon.

Kun Valpo oli lakkautettu, uusi Suojelupoliisi tarkkaili Laaksoa aina vuoteen 1959, mutta ”savuavaa asetta” ei löytynyt, vaikka vakoilua Laakso lienee harrastanut vielä 1950-luvullakin. Myöhemmin hänet valittiin Kansan Uutisten levikkipäälliköksi.

Äärimiehet Ala-Kulju ja Laakso solahtivat suomalaiseen yhteiskuntaan ja poliittinen elämä rauhoittui, kun ääriaatteiden vastapainona maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien yhteistyö nosti parlamentarismin kunniaan.

Suuret ääriaatteet (natsismi, fasismi) vaikuttavat yhä. Kun etsitään nykyisen Suomen kansallismielisten juuria, on mentävä nuoren Ala-Kuljun edustamien aatteiden syövereihin.

Sieltä kumpuaa uusnationalismi, jonka edustajia löytyy erityisesti perussuomalaisten joukosta. Myllymäen mukaan suomalaisen uusnationalismin herätti henkiin 2010-luvulla eurooppalainen pakolaisongelma. Suomi ensin -puheet yleistyivät kansainvälisten esikuvien vanavedessä.

Arvo Myllymäki onnistuu yhdistämään hyvin kahden miehen elämäntarinat luettavaksi kokonaisuudeksi, vaikka valitteleekin lähteiden niukkuutta erityisesti Eino Laakson värikkäistä vaiheista.