Mikä on olympiamitalin arvo?

Olympialaisten päätteeksi lukaisin kiinnostavan kirjan, johon on koottu Paavo Nurmen kirjoituksia (Täpärin voittoni ja muita kirjoituksia, toim. Erkki Vettenniemi, Teos). Lueskelin Nurmea ja mietin olympiamitalien arvoa.

Ennen vanhaan irvailtiin, että mitä pidempi matka sitä tyhmempi jätkä. Se ei ainakaan Nurmeen päde. Hän oli ylivoimainen juoksija, mutta myös mainio kynäniekka ja menestyvä liikemies.

Nurmi taisi olla pohjimmiltaan varsinainen kaunosielu. Hän kirjoitti 1932 Los Angelesin kisojen jälkeen, että suurimman vaikutuksen koko matkalla häneen teki näköala majapaikasta eikä suinkaan mikään urheilusuoritus:

”Ympärillämme alhaalla vilkkui katkeamattomana vyönä tulimeri, jonka yläpuolella toisinaan suuremmat lentolaivueet esittivät värikuvioita ilmassa. Kaikkea tätä oli sen lisäksi säestämässä meille ennenkuulumaton sirkkojen voimakas soitto nurmikolla.”

Nurmi olisi halunnut juosta Losissa maratonin, mutta hänet julistettiin kilpailukieltoon juuri ennen maratonjuoksua. Hän oli saanut liian paljon rahaa juoksuistaan.

Kauas on edetty niistä ajoista. Nyt mitaleista saa maineen ja kunnian lisäksi selvää rahaa eikä palkkakattoa tunneta. Olympia-aate ei ole enää amatöörien puuhastelua.

Suomalaisten palkkiorahat ovat pikkusummia, jos niitä vertaa esimerkiksi filippiiniläisen kultamitalinaisen, painonnostaja Hidilyn Diazin, 30, voittorahoihin. Hän kuittasi lehtitietojen mukaan maansa ensimmäisestä kultamitalista noin 769 000 euroa sekä hyvän naisen lisänä vielä tontin ja uuden talon.

Suomalainen kultamitalisti olisi saanut 50 000 euroa. Pronssista Mira Potkonen ja Matti Mattsson kuittasivat 20 000. Enemmän rahaa menestyjät voivat tienata rahakkaista sponsori- ja mainossopimuksista.

Olympiahehkutuksen keskellä on terveellistä tietää, mitä sairauksien runtelema Nurmi sanoi elämänsä ehtoopuolella huippu-urheilusta. Hän kutsui Dagens Nyheterin laajassa 75-vuotishaastattelussa urheilua poikasille sopivaksi humpuukiksi: ”Minun iässäni kuuluisuudella ei ole enää mitään merkitystä. Sillä ei ole edes mädäntyneen puolukan arvoa.”

Samana vuonna 1972 Nurmi tokaisi Helsingin Sanomissa Münchenin olympialaisten estefinaalin jälkeen: ”Kultamitalia en pidä hiekkamurua arvokkaampana.”

Jos on tultu kauas urheilun alkuperäisistä ihanteista, niin kauas on tultu myös niistä ajoista, jolloin urheilijat olivat kivikasvoja. Nyt itketään julkisesti niin voittoja kuin tappioita. Miehetkin itkevät.

Paavo Nurmi ei urheilun takia kyyneleitä vuodattanut. Kun hän sai dramaattisen tiedon, ettei voi osallistua Los Angelesin maratonille, Suomen Urheilulehti kirjoitti: ”Kun Nurmi sai kuulla häntä koskeneen uutisen, ei hänen ilmeensä värähtänytkään. Sitten hän hymyili, ravisti hieman päätään, ja painui – lenkille.”

Kilpailukiellon jälkeen Nurmi ei jäänyt lepäämään laakereillaan. Olympiamitalit vauhdittivat hänen liikemiehen uraansa, vaikka hän myöhemmin niiden arvon kielsikin.

Elettiin ruskeiden kirjekuorien aikaa. Nurmen taksaksi huhuttiin metri ja markka. Yhdysvaltain näytösjuoksuissa liikkuivat Nurmen jalkojen lisäksi suuret setelit.

Nurmesta olisi voinut tulla myös kirjoittamisen ammattilainen. Tunnetun urheilumiehen Antero Raevuoren mukaan Nurmi tunsi ”voimakasta viehtymystä” kirjoittamiseen, sillä se oli ”ainoa tapa ilmaista ajatuksiaan suutaan avaamatta”.

+3

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu