Miki Liukkosen kuolema pysäytti

Kirjailija Miki Liukkosen (1989-2023) varhainen kuolema vain 33-vuotiaana pysäytti ja järkytti. Kun tieto kuolemasta tuli, olin juuri lainannut kirjastosta Ville Hännisen uuden teoksen Miten kirjani ovat syntyneet (WSOY 2023). Siinä on myös Liukkosen haastattelu.

Kirjan pohjalta syntyy kuva miehestä, joka oli armoton itselleen ja muille. Arktinen hysteria ja armottomuus löivät leimansa Liukkoseen.

Kirjailija selvitti Hänniselle, että hänen asenteensa tuli pohjoisesta, jossa ihmiset ovat suorasukaisia. ”Asiat sanotaan suoraan eikä hevonpaskaa siedetä.”

Liukkosen suku on Ylitorniolta ja itse hän asui koulu- ja nuorukaisvuotensa Oulussa, kunnes muutti Helsinkiin.

Miki Liukkonen oli kirjailija henkeen ja vereen, yhden asian mies, joka oli kiinnostunut kaikesta.

”Mieleni on jatkuvasti vähän tulessa, päässä ei ole hiljaista hetkeä juuri koskaan. Se on kiroukseni myös silloin, kun en kirjoita. Minua kiinnostaa oikeastaan kaikki paitsi curling, mankelointi ja sukupuoli-identiteetti”, Liukkonen määritteli itseään Hännisen haastattelussa.

Kirjailijalla oli vilkas mielikuvitus, jonka siivittämänä hän löysi kiehtovaa jopa töpselistä seinässä, huoneen valottomasta nurkkauksesta tai avaruudesta.

Jokainen asia kätkee sisäänsä oman mikrokosmoksensa, jos vain pääsee arkiajattelun tuolle puolen, hän selvitti aatostensa lentoa.

Ville Hänninen arvioi, että liioittelut ja ylilyönnit olivat osa myös Liukkosen kirjallista ilmaisua. Kohtuus kaikessa ei kuulunut hänen tyyliinsä.

Liukkosen valtavankokoiset romaanit Elämä: esipuhe ja O sisältävät niin paljon aineistoa, että niistä olisi saanut useita kirjoja. Monisärmäinen laveus sopi Hännisen mielestä kuvaamaan maailmaa, jossa kaikki tuntui liittyvän kaikkeen.

Liukkonen ei ollut juonivetoisten kirjojen ystävä ja hän tiesi itsekin, ettei hänen kirjojaan oteta kevyeksi mökkilukemiseksi.

Kun kirjailija oli inspiraation vallassa, hänellä oli hirmuinen tahti. Armotonta ja epäterveellistä menoa, kuten hän itsekin myönsi:

”Kirjoitan aina liikaa, liian kauan, juon liikaa kahvia. Vaikka kämppä syttyisi tuleen, kirjoittaisin varmaan silti.”

Liukkonen myönsi olevansa suuruudenhullu. Hän halusi olla Suomen paras, vähempi ei kiinnostanut. Hän halusi jättää jäljen suomalaisen kirjallisuuden historiaan. Ja sen hän totisesti teki.

Julkisuudessa Liukkonen veti suorapuheisen miehen roolia ja aliarvioi kirjailijakollegoitaan, vaikka Hännisen haastattelussa hän väitti, ettei hän mitään roolia vetänyt: ”Mulla nyt vain on provosoivia näkemyksiä ja sanon mielipiteeni suoraan.”

Miki Liukkosen lyhyt elämä on kuin tuttu myytti nuorena kuolleista runoilijoista. On intohimo kirjoittaa hyvin ja kurinalaisesti, toisaalta levoton ja viinanhuuruinen yksityiselämä, mielenterveyden ongelmat sekä kaunis, mutta onnettomasti päättynyt rakkaustarina.

Liukkosen viimeiseksi jäänyt romaani Vierastila (WSOY) julkaistaan postuumisti syyskuussa. Hän omisti kirjan isälleen ja entiselle kihlatulleen Rita Behmille.

WSOY on nettisivuillaan julkaissut otteen romaanista. Ensimmäisen luvun alkuun Miki Liukkonen kirjoitti tekstin, joka nyt kuulostaa kuin kirjailijan oman kohtalon manifestilta:

”Tulevaisuus on ohi ja menneisyys on vasta alkanut.”