Muistatteko vielä Antero Kekkosen?

Moni saattaa vielä muistaa kotkalaisen merkkimiehen Antero Kekkosen, 76, entisen tv-tähden, pitkäaikaisen kansanedustajan, demarien varapuheenjohtajan ja melkein ministerin.

Ja jos ei muista, Kekkonen muistuttaa: hänen muistelmiensa kolmas osa on juuri julkaistu (Antero Kekkonen: Kun kotkalainen kerran on, Kellastupa).

Oletan, että muistelmasarja jatkuu, sillä tässä kolmannessa osassa päästään vasta 1980-luvulle, jolloin Kekkonen muuttaa takaisin Kotkaan pohjustamaan poliitikon uraansa. Kansanedustajana hän toimi peräti 20 vuotta vuoteen 2007 asti.

Nyt julkaistussa kirjassa Kekkonen keskittyy toimittajavuosiinsa niin Tampereella kuin Helsingissä ja kertoo tapaamistaan kiinnostavista henkilöistä. Henkilökuvat jäävät valitettavan ohuiksi.

Enemmänkin olisin lukenut esimerkiksi Andrei Gromykosta, joka ihmetteli, että suomalaisia tavatessa aina tulee vastaan Kekkosia tai Charlie Chaplinista, jonka Antero tapasi Cannesissa: ”Edessäni oli taiteilija, joka häikäisi henkevyydellään.” 

Suuren vaikutuksen Kekkoseen teki kenraalilegenda A. F. Airo, jonka hän tapasi Pekka Holopaisen kanssa Itse asiassa kuultuna -ohjelman jälkeen.

Kun istuu pitkän päivän aamiaisesta lounaan ja saunan kautta illalliselle, vaikeneva kenraalikin ehtii avata sanaisen arkkunsa. Neljäntenä pyöränä keskusteluja vauhditti Urho Kekkosen tamperelainen kaveri Kalle Kaihari.

Antero Kekkonen kertoo tehneensä muistiinpanot tapaamisesta ja löytäneensä niistä yhä tietoa, johon ei ole koskaan törmännyt edes Airosta kirjoitetuissa lukuisissa kirjoissa.

On valitettavaa, että meille muistelmiensa lukijoille Kekkonen ei paljasta uusia tietojaan. Ainoaksi sitaatiksi Kekkonen on valinnut pitkällä lounaalla sieppaamansa kenraalin lausunnon.

Ennen lounasta tuotiin alkuryyppy, joka oli nimeltään ’Pilven päällä’. Se otettiin seisten ja Airo tokaisi Kekkosta tiukasti silmiin katsoen: ”Antero, onpa mielenkiintoisen makuista häppää!”

Airo ja Kekkonen eivät olleet tehneet sinunkauppoja, ”eikä niitä alkuryypyn jälkeen ollut tarvis tehdäkään”.

Muistelmien kirjoittajaksi Kekkonen puhuu itsestään yllättävän vähän. Sarjan kolmesta osasta ehkä kiinnostavin on ensimmäinen (Haukkavuoren poika), jossa Antero kertoo poikavuosistaan Kotkan kulmilla 1950- ja -60-luvuilla.

Antero oli pikkuvanha nuorimies. Poika tarkkaili maailmaa usein vähän sivusta, mutta hänellä oli viehtymystä myös eturiviin. Hän oli erilainen nuori, jonka suuria esikuvia jo poikasena olivat Väinö Linna ja hänen tuotantonsa.

Haukkavuoren pojassa Kekkonen kertoo tilaisuudesta, jossa haalaripukuinen työmies esitti Väinö Linnalle kysymyksen: ”Kuule Väpi, miltä tuntuu olla noin viisas?”

Saman kysymyksen moni olisi voinut esittää kirjoituskilpailut ja Hymypoika-patsaan voittaneelle pikku Anterolle.

Antero Kekkonen muistelee sujuvasti. Tekstiä on helppo lukea, kovin syvälle ei mennä, mutta juttu luistaa. Keskeistä antia ovat aikakauden suuret uutistapahtumat, Kotkan ylistys, urheilumuistot, jazz ja muukin musiikki sekä erilaiset kulttuuririennot.

Odotan mielenkiinnolla muistelmien seuraavaa osaa, poliitikkovuosia, jolloin Kekkonen pääsi pitkäksi aikaa puolueensa vallankäytön ytimeen.