Muistelmat taattua pirkkapekka-laatua

Kaikelle kansalle tuttu Pirkka-Pekka Petelius, 71, on julkaissut lapsuusmuistelmansa (Ensilento ja Viimeinen mohikaani, Siltala 2024). Kun samoihin aikoihin julkaistiin maailmanhistorian ensimmäinen Pirkka-kirja Siltalan ja Keskon yhteisvoimin (Kari Hotakainen: Helmi), tulee mieleen kaikenlaista.

Peteliuksen muistelmat olisi jo kirjailijan etunimen (Pirkka-Pekka) perusteella sopinut hyvin Pirkka-kirjaksi. Ei tullut Peteliuksesta kuitenkaan Pirkka-kirjailijaa, mutta tuli Prisma-kirjailija. Ensilento ja Viimeinen mohikaani on löytänyt tiensä kirjakauppojen ohella S-ryhmän Prisman kauppoihin.

Kauppojen hyllyille Peteliuksen muistelut sopivat oikein hyvin. Ne eivät loukkaa ketään eikä sisältöä tarvitse pyydellä anteeksi keneltäkään, ei romaneilta eikä saamelaisilta, joilta Petelius taannoin pyysi anteeksi vanhoja tv-sketsejään.

Peteliuksen opus on siitä erikoinen, että jokainen kappale alkaa sanalla Muistan. Tähän tapaan: Muistan Sputnikin. Muistan mahakelkan. Muistan isän laulun. Ja niin edelleen.

Esikuvakseen Petelius mainitsee ruotsalaisen historioitsijan Peter Englundin vuonna 2016 ilmestyneen teoksen Jag kommer ihåg.

Petelius muistelee usein perhettään – isää, äitiä, sisaruksiaan ja mummoa. Muistot ovat lämpimiä, kaikki on ihanaa, kaunista, peräti valtavan kaunista tai joku on kerrassaan kaunis niin kuin laulaja Lill-Babs.

Pirkka-Pekka muistaa sellaisetkin merkkihenkilöt kuin Helmut Recknagel, Fjalar Jarva, Ludwig Erhard, Hannu Karpo ja Pat Boone, jonka elokuvia harva oli nähnyt, mutta nimi jäi mieleen. Italialainen pikajuoksija Livio Berruti taas jäi mieleen, koska käytti juostessaan aurinkolaseja.

Eikä pidä unohtaa Bossea ja Robertia ja Nellyn palmikkoa eikä Joukoa ja Kostia, jotka lauloivat, että Muisto vain jää. Lill-Jørgen Petersen taas kulki Särkyneen toiveen katua ja kyseli, onko tämä unta vai viinien huumaa.

Peteliuksen ikätovereissa hänen pienet sketsin kaltaiset muistonsa herättävät nostalgisia tuntoja. Lukija saattaa alkaa muistella omiaan.

Voi juolahtaa mieleen, että Brylcreem-tyyli oli tyttöjen mieleen tai voi muistaa lapsuudestaan jopa viimeaikaiset kohujulkkikset, raakut, jotka olivat Peteliuksen mielestä hienoja otuksia, ”vaikka vaikeahko eläimeksi mieltää”.

Ihan sympaattisia juttuja. Ei niitä kannata kovin kriiittisellä mielellä lukea, vaan antaa mennä minne teksti vie ja muisti kuljettaa. Särmät on hiottu ja ikävät asiat heitetty sivuun. 

Itse en olisi rohjennut sanoa asiaa yhtä suoraan kuin Pirkka-Pekka Petelius kirjansa jälkisanoissa: ”Tällaisen kirjoittaminen ei vaadi suurta kirjallista kykyä.”

On selvää, että muistelmia ei olisi julkaistu, ellei kirjoittaja olisi koko kansan tuntema julkkis. Tavallinen Matti tai Maija Meikäläinen olisi joutunut kustantamaan muistelmansa itse.

Oli miten oli, kirjailija ansaitsee tunnustuksen rohkeudesta ja rehellisyydestä. On syntynyt kirja, joka on taattua pirkkapekka-laatua.