Muistoja Enver-sedästä ja Albanian onnelasta

Koulutyttönä Lea Ypi rakasti palavasti kotimaansa Albanian diktaattoria Enver Hoxhaa (1908-1985) eli Enver-setää ja Isä Aurinkoista eli Stalinia. Vuonna 1990 kaikki muuttui liki yhdessä yössä, kun patsaat kaadettiin ja järjestelmä romahti.

Tästä ajasta kertoo nykyisin Lontoossa politiikan tutkimuksen professorina työskentelevän Lea Ypin muistelmateos Vapaa – Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa (Atena 2023).

Kun kommunistinen diktatuuri kaatui, Lea Ypi oli koulutyttö, joka palvoi Enver-setää ja Stalinia niin kuin koulussa opetettiin. Rakkaus kohdistui ennen kaikkea diktaattorien kuviin ja patsaisiin.

Lea halusi Enver-sedän kuvan seinälleen, mutta vanhemmat vetkuttelivat vetoamalla, että ensin pitää hankkia kehykset. Huijaus onnistui – kehyksiä ei koskaan löytynyt.

Kirja alkaa koukuttavasti, kun koulutyttö pakenee mielenosoittajia Stalinin valtavan pronssipatsaan suojiin ja kokee järkytyksen. Stalinin pää on varastettu.

”Nostin käden suulle, etten olisi huutanut ääneen. Stalin, pronssijättiläinen, joka oli seissyt Kulttuuripalatsin puutarhassa jo kauan ennen syntymääni, oli mestattu.”

Lea kyselee hädissään, mitä mielenosoittajat halusivat, miksi he huusivat Vapaus, demokratia, vapaus, demokratia? Mitä se tarkoitti?

Lean esikuva oli hänen opettajansa Nora, joka vielä muutama kuukausi aiemmin oli puheensa lopuksi nostanut oikean kätensä ylös ja pauhannut hurjistunut ilme kasvoillaan:

”Tämä käsi ei koskaan luovu taistelusta. Tiedättekö miksi? Se on puristanut toveri Enverin kättä.”

Kohta koulutytölle alkaa selvitä, millaisessa valheiden verkossa hän on elänyt. Hänen vanhempansa kertovat, etteivät ole koskaan oikeasti tukeneet kommunisteja.

Perheen sukuhistoria oli aivan toisenlainen kuin Lea oli otaksunut. Suuri osa hänen sukulaisistaan on ollut ”luokkavihollisia”, intellektuelleja. 

Vanhemmat olivat toistelleet kommunistien iskulauseita, kuten kaikki muutkin. Lea taas vannoi joka aamu koulussa uskollisuudenvalan kommunisteille.

Vanhemmilla ja lapsella oli kuitenkin yksi ero, kuten Lea Ypi kirjoittaa: ”Minä uskoin. En tiennyt mistään muusta.”

Lealle kerrottiin, että Albania oli ollut kuin ulkoilmavankila puolen vuosisadan ajan. Kielellä oli manipuloitu niin lapsia kuin aikuisia.

Kun Lea Ypin perheessä puhuttiin jonkun valmistuneen yliopistosta, tarkoitettiin vankilasta vapautumista. Eri oppiaineet kertoivat, mistä tuomio oli tullut: kansainvälisten suhteiden opiskelu tarkoitti maanpetturuutta, kirjallisuus agitaatiota ja propagandaa. Koulusta erottaminen tarkoitti kuolemantuomiota, opintojen jättäminen kesken itsemurhaa.

Lean vanhemmat ja kirjan keskeinen hahmo, isoäiti, piilottelivat asioita, koska he halusivat suojella tyttöä.

Albania oli toisen maailmansodan jälkeen Pohjois-Koreaan verrattava outo ja eristäytynyt linnake stalinismin puristuksessa. Propagandan mukaan albanialaiset elivät kuitenkin maailman mahtavimmassa maassa, onnelassa.

Nyt Albania on Naton jäsen ja pyrkii Euroopan unioniin. Siirtyminen suljetusta kommunismista uuteen järjestykseen ei ole sujunut kitkatta, mutta suunta on selvä: Eteenpäin.

Vapaa on ollut maailmanmenestys eikä ihme. Kirja lisää tietoa tuntemattomasta Albaniasta ja pohtii samalla ansiokkaasti sellaisia suuria asioita kuin vapaus ja demokratia.

Muistelmien keskellä albanialaisten arjessa elävät Lea Ypi ja hänen sukulaisensa, joiden kautta vaikuttava tarina kerrotaan. Teos onnistuu olemaan yhtäaikaa syvällinen ja hauska.

Lyhyesti sanottuna: Vapaa on harvinaisen hyvä kirja.