Nauru on myrkkyä vallalle

Poliittinen satiiri tuli Suomen televisioon perjantaina 17. tammikuuta 1964 kello 19.30. Silloin alkoi uusi tv-sarja Tuulimylly, joka oli ohjelmatietojen mukaan ”viihdevinoilua ajankohtaisesta”. Ei puhuttu vielä juhlallisesti satiirista vaan leikkisästi vinoilusta.

Naurutohtori Janne Zareff (väitellyt tohtoriksi huumorin ja journalismin suhteesta) kertoo uudessa kirjassaan, miten kaikki alkoi, mikä on tilanne nyt ja mitä voimme odottaa tulevaisuudessa (Janne Zareff: Kuinka vallalle nauretaan – Poliittinen satiiri suomalaisessa televisiossa, Gaudeamus 2020).

Nauru on tunnetusti myrkkyä vallanpitäjille. Vakavan arvostelun paksunahkainen poliitikko saattaa hyvinkin sietää, mutta auta armias, jos hänet tehdään naurunalaiseksi. Silloin ovat vitsit vähissä.

Zareff kertoo esimerkkinä Ville Itälän tapauksen. Kun Itälä jätti kokoomuksen puheenjohtajuuden 2004, hän syytti Itse valtiaat -sarjaa poliittisen uransa tuhoamisesta.

Sarjassa Itälän hahmosta tehtiin hömelö ja yksinkertainen, keskenkasvuinen ja epäkypsä poliitikko. Hän oli milloin neuvolassa punnittavana, milloin poliittisessa murrosiässä. Häntä kutsuttiin vellihousuksi ja perintöprinsessaksi. Turun murrekaan ei lisännyt Itälän hahmon uskottavuutta.

Kuten Itälän tapaus osoittaa, poliittisen satiirin tekijät ovat väkeviä vallankäyttäjiä. Zareff käyttää itsekin suurta valtaa: hän on käsikirjoittanut muun muassa tv-sarjoja Noin viikon uutiset ja Noin viikon studio. Nehän ovat suurimmaksi osaksi naurua vallalle.

Satiirin tekijät käyttävät valtaa, kun he valitsevat aiheen, näkökulman ja kerronnan tavan. Näkökulman valinta on aina puolen valitsemista.

Satiiriohjelmien tekijöiden poliittinen vallankäyttö voi olla tulenarka aihe, mutta viisainta on, kuten Zareff kirjoittaa, ”myöntää että käyttää valtaa ja käyttää valtaansa mahdollisimman perustellusti”. Mitä se milloinkin tarkoittaa, onkin jo toinen juttu.

Kirjassa käydään läpi suomalaisen tv-satiirin historia lukuisten esimerkkien valossa. Kun katsoo nyky-television lapsenomaisten viihdeohjelmien valtavirtaa, tulee ikävä Hukkaputkea, Hyviä herroja, Iltalypsyä, YleLeaksia ja jopa Frank Pappaa.

Kirjan painavinta antia ovat luvut, joissa käsitellään satiiriohjelmien vallankäyttöä ja tulevaisuutta. Ohjelmat siirtyvät yhä enemmän perinteisestä televisiosta kohti some-vetoista maailmaa.

Yksi tulevaisuuden suomalainen tv-satiiri voi Zareffin mielestä olla somessa jaettava uutisparodia, jonka käsikirjoitus syntyy venäläisen trollitehtaan sivuhuoneessa. Huumorin varjolla lietsotaan epäluuloa suomalaista poliisia, muita viranomaisia ja päättäjiä kohtaan. Heidät leimataan epäpäteviksi ja kieroiksi. Hämmentävä kriisiolojen skenaario.

Monet valtiolliset toimijat ovat jo oivaltaneet satiirin voiman ja käyttävät sitä propagandansa välineenä. Esimerkiksi Venäjällä valtiojohtoinen televisio on esittänyt poliittisen johdon näkökulmia myötäilevää ”kvasisatiiria”, joka suhtautuu poikkeuksetta myötäsukaisesti presidentti Putiniin.

Vaikka naurutohtori päättää kirjansa vakaviin sävyihin, hän muistuttaa, että satiirin historia, nykypäivä ja ehkä myös tulevaisuus ovat ennen kaikkea täynnä hauskanpitoa.

Nauru edellä ilman poliittisia tarkoitusperiä on ollut Zareffin mukaan ehdoton ohjenuora ainakin Noin viikon uutisten toimituksessa. Se voi näkyä myös niin, että tekijöillä on hauskempaa kuin katsojilla. Joskus katsojaakin naurattaa, joskus taas ei.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu