Neuvostoliiton varjossa kasvanut kansa
Professori Timo Vihavaisen uuden kirjan punaista lankaa ei tarvitse kauan etsiä. Vihavainen kiteyttää jo ensimmäisessä lauseessa: kaikki esseet liittyvät tavalla tai toisella Suomen Venäjä-suhteeseen (Neuvostoliiton varjossa kasvanut kansa, Minerva 2019).
Suomea on hankala hallita, kuten viime päivinä on jälleen havaittu. Vaikeaa se on historian saatossa ollut myös venäläisille, joiden kanssa suomalaiset ovat tarvinneet älykkäitä aloitteita ja valtiomiehen silmää, yksisilmäistä härkäpäisyyttä ja Vihavaisen mielestä jopa typeryyttä. Oivallista luettavaa itsenäisyyspäivän tienoilla.
Vihavaista lukiessa päässäni jäivät soimaan Venäjän entisen pääministerin Viktor Tšernomyrdinin siivekkäät sanat. Turhautunut Tšernomyrdin oli kuulemma lohkaissut sen jälkeen, kun Venäjällä oli jälleen kerran yritetty jotain uudistusta huonoin tuloksin: Parastamme yritettiin, mutta kävi kuten aina.
Sanat jäivät pyörimään päässä, koska ne muistuttivat vanhasta sanonnasta, jota kuulee Etelä-Pohjanmaalla jatkuvasti: Tavallista yritettiin, mutta priimaa pukkaa tai vähän pidemmässä muodossa: Vaikk’on kuinka tavallista yritetty, priimaa siitä vaan on pakannu tulla.
Timo Vihavainen on Helsingin yliopiston entinen Venäjän tutkimuksen professori. Hän tuntee Venäjän kuin omat taskunsa. Hallussa ovat niin kiinnostavat yksityiskohdat kuin suuret linjat.
Isoksi asiaksi ja merkittäväksi erikoisuudeksi Suomen ja Venäjän naapuruudessa Vihavainen nostaa ”maiden erillisyyden lähes käsittämättömän säilymisen” viimeisen 200 vuoden aikana. Suomi on säilyttänyt omat erityispiirteensä ja myös itsenäisyytensä suuren naapurin paineesta huolimatta:
”Venäjä ei ole hallinnut Suomea koskaan. Se ei yksinkertaisesti ole pystynyt siihen. Sotilaallinen valloitus ja miehitys toki on tapahtunut kolmekin kertaa.”
Vihavainen vertaa Suomen ja muiden Venäjän naapurien historiaa ja huomaa merkittävän eron: vain me olemme aina kyenneet pitämään Venäjän rajamme takana.
Autonomian ajalla mahdottomuus hallita Suomea herätti venäläisissä patriooteissa kiukkua. Puhuttiin välttämättömyydestä valloittaa Suomi uudelleen. Niin ei kuitenkaan tapahtunut.
Venäjän vaikutus myös itsenäisessä Suomessa on ollut merkittävää, mutta lähinnä epäsuoraa. Neuvostoliitto oli Vihavaisen mielestä kuin virtahepo olohuoneessa. Se hallitsi näyttämöä, vaikka sitä itseään ei aina havaittu eikä se käyttänyt puheenvuoroja kuin poikkeustapauksissa.
EU:n jäsenmaana Suomi on nyt ”pakotesodassa” Venäjän kanssa. Uutiset maalailevat uhkakuvia ja meitä hoputetaan ottamaan paikkamme etulinjoilla.
Vihavainen näkee kuitenkin Suomen luontevimmaksi rooliksi pyrkiä maksimaaliseen liennytykseen Venäjän rajalla. Se on osa sitä suurta linjaa, joka ulottuu aina 1800-luvulta nykypäiviin: ”Yhä uudelleen on saatu molemmin puolin havaita, ettei vastakkainasettelu palvele kummankaan etuja.”
Timo Vihavainen on paitsi historiantutkija myös aktiivinen kulttuurikeskustelija, blogisti, joka kulkee usein valtavirtaa vastaan ja pilkkaa aikamme muoti-ilmiöitä. Uudessa kirjassaankin Vihavainen provosoi eikä aina välitä sellaisesta ylellisyydestä kuin poliittinen korrektius.
Esimerkki puhukoon puolestaan: ”Nykyään kaikenlaiset uhrit ovat kovassa huudossa eikä uhriutumiseen tarvita sen kummoisempaa syytä kuin kymmeniä vuosia sitten tapahtunut hipaisu pakarasta. Sellaisen ajatellaan jo riittävän ihmisparan elinikäiseen traumatisoitumiseen. Hyvitystä tietenkin on vaadittava.”
Kaikesta huolimatta – kosketelkaa toisianne ja lukekaa Vihavaista. Aina sitä jotakin oppii.
”Suomen ja muiden Venäjän naapurien historiaa ja huomaa merkittävän eron: vain me olemme aina kyenneet pitämään Venäjän rajamme takana.”
Minulla on ollut elämäni aikana monta työkaveria entisistä Neuvostoliiton satelleista. Melkein kaikille heille oli yhteistä se, että he vihasivat enemmän tai vähemmän NL-Venäjää ja venäläisiä. Jotkut olivat katkeria.
Melkein aina, kun kävi ilmi että olen suomalainen, puhe kääntyi Talvisotaan ja melkein aina sain ansaitsematonta arvostusta juuri siitä mista Vihavainen kirjoittaa: olimme ainoita, jotka pitivät venäläiset rajan takana. Tietenkin selitin ystavilleni, että osuuteni tässä oli vaatimaton; olen vain syntynyt ja kasvanyt 10 km Nl rajasta sodan jälkeen!
En tiedä olenko väärässä, mutta käsitykseni on, ettei nykysuomalaiset osaa arvostaa, kuinka hyvän osan he ovat perineet. Ja sitten on tietysti niitä jotka olisivat toivoneet syntyvänsä Sosialistiseen Suomen Neuvostotasavaltaan. Tätä porukkaa on vaikea ymmärtää.
Sofi Oksanen kirjoitti jossain (ehkä vitsinä?), että hän näki enismmäisen oikean kommunistin, kun astui maihin ensimmäisen kerran Tallinnan laivasta Eteläsatamassa.
On vaikea ymmärtää kuinka Suomella on ollut niin satumaisen hyvä onni, että selvisi suurin piirtein itsenäisenä siina valtavassa myllerryksessä, joka Eurooppaa koetteli 1900-luvun alkupuoliskolla.
Ilmoita asiaton viesti
Samalla ei sovi unohtaa (eivätkä monet suomalaiset edes tiedä..), miten hyvässä maineessa Suomi on venäläisten keskuudessa eikä se johdu pelkästään Ville Haapasalosta. Propagandiset ylilyönnit (lapsikiistat, Sandarmoh) erikseen. Yleisesti ottaen suomalaiset nauttivat voittopuolisesti venäläisten sympatiaa. Hyvä niin.
Ilmoita asiaton viesti
Suomessa ei ollut tapana tiedotusvälineissä haukkua NL:a, mutta ymmärtääkseni NL:ssakaan ei ollut tapana haukkua Suomea, muita kapitlaistisia valtioita kyllä.
Ilmoita asiaton viesti
Minulle Timo Vihavainen on ollut jo pitkään ykkösblogisti. Kerrassaan uskomaton lukeneisuus, kielitaito ja tuotteliaisuus! Timon ”epäkorrektius” on pelkästään piristävää nykyisen puritanismin ajassamme.
Suosittelen:
timo-vihavainen.blogspot.com
Ilmoita asiaton viesti
Vihavainen kirjoitti jossakin blogissaan, jotta nykyään, kun palaa Venäjältä Suomeen, tuntee välillä tulleensa hullujen huoneeseen.
Ilmoita asiaton viesti
Pidän myöskin Timo Vihavaisen kirjallisesta tuotannosta; Paljon olen hänen kirjojaan ja blogejaan lukenut.
Tuo avauksessa mainittu kirja pitänee ottaa työn alle, kunhan tuo Villi itä on luettu.
Ilmoita asiaton viesti