Neuvostoliiton varjossa kasvanut kansa

Professori Timo Vihavaisen uuden kirjan punaista lankaa ei tarvitse kauan etsiä. Vihavainen kiteyttää jo ensimmäisessä lauseessa: kaikki esseet liittyvät tavalla tai toisella Suomen Venäjä-suhteeseen (Neuvostoliiton varjossa kasvanut kansa, Minerva 2019).

Suomea on hankala hallita, kuten viime päivinä on jälleen havaittu. Vaikeaa se on historian saatossa ollut myös venäläisille, joiden kanssa suomalaiset ovat tarvinneet älykkäitä aloitteita ja valtiomiehen silmää, yksisilmäistä härkäpäisyyttä ja Vihavaisen mielestä jopa typeryyttä. Oivallista luettavaa itsenäisyyspäivän tienoilla.

Vihavaista lukiessa päässäni jäivät soimaan Venäjän entisen pääministerin Viktor Tšernomyrdinin siivekkäät sanat. Turhautunut Tšernomyrdin oli kuulemma lohkaissut sen jälkeen, kun Venäjällä oli jälleen kerran yritetty jotain uudistusta huonoin tuloksin: Parastamme yritettiin, mutta kävi kuten aina.

Sanat jäivät pyörimään päässä, koska ne muistuttivat vanhasta sanonnasta, jota kuulee Etelä-Pohjanmaalla jatkuvasti: Tavallista yritettiin, mutta priimaa pukkaa tai vähän pidemmässä muodossa: Vaikk’on kuinka tavallista yritetty, priimaa siitä vaan on pakannu tulla.

Timo Vihavainen on Helsingin yliopiston entinen Venäjän tutkimuksen professori. Hän tuntee Venäjän kuin omat taskunsa. Hallussa ovat niin kiinnostavat yksityiskohdat kuin suuret linjat.

Isoksi asiaksi ja merkittäväksi erikoisuudeksi Suomen ja Venäjän naapuruudessa Vihavainen nostaa ”maiden erillisyyden lähes käsittämättömän säilymisen” viimeisen 200 vuoden aikana. Suomi on säilyttänyt omat erityispiirteensä ja myös itsenäisyytensä suuren naapurin paineesta huolimatta:

”Venäjä ei ole hallinnut Suomea koskaan. Se ei yksinkertaisesti ole pystynyt siihen. Sotilaallinen valloitus ja miehitys toki on tapahtunut kolmekin kertaa.”

Vihavainen vertaa Suomen ja muiden Venäjän naapurien historiaa ja huomaa merkittävän eron: vain me olemme aina kyenneet pitämään Venäjän rajamme takana.

Autonomian ajalla mahdottomuus hallita Suomea herätti venäläisissä patriooteissa kiukkua. Puhuttiin välttämättömyydestä valloittaa Suomi uudelleen. Niin ei kuitenkaan tapahtunut.

Venäjän vaikutus myös itsenäisessä Suomessa on ollut merkittävää, mutta lähinnä epäsuoraa. Neuvostoliitto oli Vihavaisen mielestä kuin virtahepo olohuoneessa. Se hallitsi näyttämöä, vaikka sitä itseään ei aina havaittu eikä se käyttänyt puheenvuoroja kuin poikkeustapauksissa.

EU:n jäsenmaana Suomi on nyt ”pakotesodassa” Venäjän kanssa. Uutiset maalailevat uhkakuvia ja meitä hoputetaan ottamaan paikkamme etulinjoilla.

Vihavainen näkee kuitenkin Suomen luontevimmaksi rooliksi pyrkiä maksimaaliseen liennytykseen Venäjän rajalla. Se on osa sitä suurta linjaa, joka ulottuu aina 1800-luvulta nykypäiviin: ”Yhä uudelleen on saatu molemmin puolin havaita, ettei vastakkainasettelu palvele kummankaan etuja.”

Timo Vihavainen on paitsi historiantutkija myös aktiivinen kulttuurikeskustelija, blogisti, joka kulkee usein valtavirtaa vastaan ja pilkkaa aikamme muoti-ilmiöitä. Uudessa kirjassaankin Vihavainen provosoi eikä aina välitä sellaisesta ylellisyydestä kuin poliittinen korrektius.

Esimerkki puhukoon puolestaan: ”Nykyään kaikenlaiset uhrit ovat kovassa huudossa eikä uhriutumiseen tarvita sen kummoisempaa syytä kuin kymmeniä vuosia sitten tapahtunut hipaisu pakarasta. Sellaisen ajatellaan jo riittävän ihmisparan elinikäiseen traumatisoitumiseen. Hyvitystä tietenkin on vaadittava.”

Kaikesta huolimatta – kosketelkaa toisianne ja lukekaa Vihavaista. Aina sitä jotakin oppii.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu