Niinistölle sapiskaa johtajuuden puutteesta

Sauli Niinistö on Suomen entisen Moskovan suurlähettilään Hannu Himasen tänään (4.4.2024) julkaistun kirjan yksi päähenkilöistä. Toinen on Vladimir Putin (Missä enkelitkin pelkäävät – Hyökkäävä Venäjä ja Suomen turvallisuus, Docendo).

Himanen seuraa maailman menoa ja turvallisuuspoliittista keskustelua vuoden 2020 alusta syksyyn 2023. Teksti etenee päiväkirjan tapaan. Rungon muodostavat Himasen Ilkka-Pohjalaiseen neljän viikon välein kirjoittamat kolumnit.

Suomen idänsuhteet, Nato-jäsenyys ja Niinistön vallankäyttö ovat keskeisiä teemoja. Himanen pohtii sitäkin, oliko Sauli Niinistö presidenttinä hattu vai myssy?

Idänsuhteiden hoidossa oli jo 300 vuotta sitten kaksi suuntausta. Hatut halusivat varustautua Venäjän uhkaa vastaan, myssyt taas varoa ja sopeutua.

Niinistö oli Himasen mielestä puhtaaksi viljelty myssy, herkkä Venäjän ja presidentti Putinin kuuntelija sekä itänaapurin reaktioiden ennakoija.

Kun professori Kimmo Rentola kirjoitti Hesarissa, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan teki Niinistöstä hatun, Himanen ei ole niinkään varma: ”Niinistö pälyili viimeiseen saakka.”

Pälyily liittyi esimerkiksi Suomen Nato-jäsenyyden valmisteluun, josta Niinistö saa yllättävän kovaa kritiikkiä.  Himanen antaa vahvana johtajana pidetylle presidentille sapiskaa johtajuuden puutteesta.

Kun Niinistö ei kertonut selvästi kantaansa talvella ja keväällä 2022, keskustelu kupli ja sai omalaatuisia piirteitä. Epäselvä ja moniselitteinen viestintä herätti kysymyksiä:

”Avointen kysymysten herättämisen sijaan olisi kaivattu johtajuutta ja vastuunkantoa”, Himanen sivaltaa.

Kirjassa puhutaan venkoilusta, joka loi epävarmuutta ja epävakautta. Kun kansa jo kannatti jäsenyyttä, poliittinen johto ”lymyili ja väisteli”.

Vakavan eurooppalaisen kriisin keskellä presidentin ei olisi pitänyt Himasen mielestä leikkiä kuurupiiloa. Nato-prosessi eteni sammutetuin lyhdyin, koska Niinistö oli hiljaa omasta kannastaan.

Kuurupiilo päättyi 12. toukokuuta 2022 Niinistön ja pääministeri Sanna Marinin yhteiseen tiedotustilaisuuteen, jossa ilmoitettiin, että Suomi hakee Naton jäseneksi.

Risto Uimonen haastatteli omaan kirjaansa Niinistöä, joka kertoi, ettei hänen tarvinnut kantaansa ilmoittaa, koska se oli ilmoittamattakin selvä. Kenelle oli, kenelle ei.

Toisin kuin Niinistö arvelee, hänen kannastaan ei ollut tietoa edes hallituksen sisäpiirissä. Himanen siteeraa silloista oikeusministeriä Anna-Maja Henrikssonia: ”Asia eteni kenenkään sanomatta suoraan, että Suomi hakisi Naton jäsenyyttä.”

Himanen on sitä mieltä, että valtansa rajoja laajentanut Niinistö loi ympärilleen hiljaisuuden kehän, joka kahlitsi keskustelua. ”Kunnioituksen ja pelon sekaista kehää harva halusi tai uskalsi rikkoa. Se koski myös hallituksen sisäpiiriä.”

Niinistön kahden kauden tavaramerkkinä Himanen pitää presidentin vallan asteittaista kasvua.

Tilaa Niinistön vallan kasvulle antoi suppea poliittinen eliitti kulloisenkin pääministerin johdolla. Niinistö hyödynsi ”maksimaalisesti” omaksi edukseen hallitusten passiivisuutta ulkopolitiikassa.

Jos Himanen saisi päättää, hän riisuisi radikaalisti tasavallan presidentin valtaoikeuksia ulkopoliittisen päätöksenteon selkeyttämiseksi. Hän haluaisi, että Suomen presidentti olisi muodollinen valtionpäämies Saksan tapaan. Tuo toive tuskin toteutuu lähivuosina https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010335432.html.

Himasen kirja saattaa olla orastava merkki siitä, että arviot Niinistöstä ja hänen presidenttikausistaan alkavat saada myös kriittisiä sävyjä. Suosittua Niinistöä ei ole viime vuosina paljon julkisuudessa arvosteltu.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu