Nuoren maailmanmestarin viimeiset päivät

Pauli Pitkänen (1911-1941) lienee monille tuntematon, vaikka onkin kolminkertainen maailmanmestari. Jos suomalaisilta kysyttäisiin Pitkäsen saavutuksista, harva osaisi vastata, että hän voitti Lahden MM-hiihtojen 18 kilometriä 1938 ja oli Suomen voittoisassa viestijoukkueessa. Kultaa hän sai myös seuraavana vuonna Zakopanen MM-viestissä.

Nilsiässä syntyneen Pitkäsen hiihtoura päättyi haavoittumiseen talvisodassa ja elämä dramaattisesti käsikranaatin räjähdyksen seurauksiin kotirintamalla jatkosodan aikana. Kuollessaan Pitkänen oli vain 29-vuotias.

Antti Heikkinen, tuottelias nilsiäläinen kirjailija, on kirjoittanut tositapahtumiin perustuvan romaanin Pitkäsen elämästä, sen viimeisistä päivistä (Latu, WSOY 2021). Romaanin kertoja eli Pitkänen käy elämäänsä läpi sotasairaalassa syyskuussa 1941.

Pitkänen hourii tajunnan rajamailla ja ”keskustelee” pari viikkoa aiemmin kuolleen mestarihiihtäjä Kalle Jalkasen (1907-1941) kanssa. Jalkanen kaatui rintamalla astuttuaan miinaan Inkerin Kirjasalossa. Hän oli 34-vuotias.

Jalkanen hiihti legendaksi Suomen olympiakultaa voittaneen viestijoukkueen ankkurina Garmisch-Partenkirchenissä 1936. Hän otti Norjan lähes puolentoista minuutin etumatkan kiinni, vaikka palasi hakemaan hankeen lentäneet tekohampaansakin kilpailun aikana.

Heikkisen kertomus huipentuu kansakoulun luokkahuoneeseen, jossa Pitkänen käsittelee kaatuneiden varusteista löytynyttä käsikranaattia ja huomaa, että ”nyt se helvetinkone laukeaa”.

Muut ryntäävät ulos huoneesta, mutta invalidikepin varassa liikkunut Pitkänen ei ehdi turvaan. Hän aikoo ensin heittää kranaatin ikkunasta, mutta huomaa, että ulkona leikkii joukko lapsia.

Pitkänen miettii pikaisesti seurauksia, jos hän heittäisi kranaatin ulos: ”Eläisin ikuisesti otsassani lapsentappajan leima – jos nyt pystyisin sen asian kanssa elämään.”

On kyse muutamasta sekunnista. Pitkänen päättää pelastaa lapset ja paiskaa kranaatin opettajanpöydän alle. Kranaatti räjähtää ja Pitkänen silpoutuu niin, että kuolee kuuden viikon kuluttua.

Nilsiäläisenä Heikkinen tuntee hyvin Pitkäsen ja Suonenjoella syntyneen Jalkasen taustat. Tiiviiseen kirjaan sisältyy paljon filosofointia urheilusta, pohdintaa voittamisesta ja häviämisestä, myös epäkorrekteja ajatuksia, joita urheilijat eivät haastatteluissa ääneen sano.

”Asia on niin, että voittamisessa, pärjäämisessä ja menestymisessä antaa ison osan nautinnosta se, että huonompia harmittaa”, Pitkänen filosofoi kuolinvuoteellaan.

Hetkellisesti virkistynyt hiihtäjämestari kiteyttää: ”Kateuden tunteminen on keljua ja alhaista. Kateuden kohteeksi pääseminen on ansaittua. Jos tämä sotii urheiluhenkeä vastaan, niin sotikoon.”

Tähän pieneen romaaniin Heikkisen pelkistetty tyyli sopii hyvin. Kertomus on nopeasti luettu ja nopeasti se lienee myös kirjoitettu.

Heikkinen kertoo, että Latu sai alkunsa peruuntuneiden töiden sekä niiden herättämien tuskaisten ja katkerien ajatusten vuoksi.

Kiitoksia kirjailija jakelee monelle taholle valmentajalegenda Immo Kuutsasta lähtien. Vuolaasti Heikkinen kiittelee myös niin radiosarjana kuin kirjoina julkaistun Kiveen hakatut -sarjan tekijöitä.

Kiitosten kohteiden nimet ovat vain menneet pahasti pieleen. Arto Terosesta on tullut Jouko Terronen ja Jouko Vuolteesta Jukka Vuolle.

+3

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu