Nuori Koivisto oli kiihkeä taistelija

Mauno Koivistosta (1923-2017) ei tule ensimmäisenä mieleen kiihkeys. Hän oli tasavallan presidenttinä varovainen ja harkitsi sanansa tarkkaan.

Nuori Koivisto oli toista maata. Hän oli kiihkeä taistelija niin sodassa, puoluepolitiikan peleissä, kulttuurikeskusteluissa kuin tieteen oppiriidoissa.

Tapio Bergholmin kirjoittaman elämäkerran ensimmäisen osan nimi kiteyttää teoksen tärkeimmän tuloksen (Kiihkeä Koivisto – Nuoruus. Sota. Onni. 1923-1959, Otava): ”Hän oli useimmiten peloton, päättäväinen, ärhäkkä ja valmis kamppailuun. Vahvat tunteet olivat monesti pinnassa.”

Elämäkerta perustuu suurelta osin sota-ajan kirjeisiin ja Koiviston päiväkirjoihin. Kokonaiskuva täydentyy ja ainakin minulle kirjassa on paljon uutta tietoa.

Sodasta palasi synkkä nuorukainen, joka pelkäsi Suomen tulevaisuuden puolesta. Hän oli kuitenkin täynnä taistelutahtoa. Hän oli valmis vastaamaan kovin ottein kommunistien kiihotukseen, minkä hän arveli alkavan täydellä höyryllä heti sodan jälkeen.

Puheiden voimaan hän ei uskonut: ”Taitaa olla parempi kun lyö heti, varoittamatta”, 20-vuotias Koivisto kirjoitti isälleen.

Demarit ja kommunistit taistelivat työpaikoilla verissä päin erityisesti Turussa. Koivisto heittäytyi tähän taisteluun täysillä mukaan ja liittyi SDP:n jäseneksi.

Demareissa Koiviston itsevarmuus ja pelottomuus herättivät kunnioitusta, kun taas kommunistit pitivät häntä röyhkeänä kokousten häiritsijänä ja työnantajien kätyrinä. Nuoren miehen itsetunto kasvoi.

Paikallisen maineensa Koivisto loi Turun Päivälehden ärhäkkäänä pakinoitsijana. Samaan aikaan hän työskenteli satamassa, opiskeli kansakoulupohjalta ylioppilaaksi ja väitteli hämmästyttävän nopeasti tohtoriksi jo 32-vuotiaana.

Maakuntasarjasta valtakunnalliseen tietoisuuteen tohtoriopiskelija tuli sen jälkeen kun hän alkoi kirjoittaa Suomalaiseen Suomeen, jonka päätoimittaja oli professori Esko Aaltonen, Koiviston suosija.

Uhkarohkea kulttuurikeskustelija on Bergholmin kirjan yllättävin luku. Siinä on perusteellinen kuvaus siitä, miten Koivisto ärsytti akateemikko V.A. Koskenniemen ja professori Lauri Viljasen ja oli aiheuttaa potkut päätoimittaja Aaltoselle.

Koivisto arvioi tylysti Pekka Mattilan kirjallisuustieteellisen väitöskirjan, joka käsitteli Koskenniemen runouden symboleita. Koivisto töksäytti, ettei väitöskirjaa voi pitää tieteellisenä tutkimuksena. Koskenniemi poltti päreensä, vastaväittäjä Viljanen nolasi Koiviston Parnasson palstoilla ja Koivisto ymmärsi joutuneensa julkisen nöyryytyksen kohteeksi.

Bergholmin mielestä Taidetiede -artikkelin metakka tuo esiin olennaisia piirteitä Koiviston tavasta toimia. Hän ei perääntynyt kannoistaan, mutta lähetti lepyttelykirjeet Koskenniemelle ja Viljaselle, kun ymmärsi, että Aaltosen päätoimittajan paikka oli vaarassa.

Koivisto ei vaiennut vaan jatkoi pisteliästä kirjoitteluaan, jonka tyyliä Bergholm kuvaa nokkelaksi julmuudeksi.

Kirjoitukset taiteen ja tieteen suhteesta ajoittuvat vuosiin, jolloin Koivisto oli luopunut kirjailijan haaveistaan ja suuntautunut tutkijan uralle. Bergolm tulkitsee, että kirjoituksillaan Koivisto käsitteli omaa taiteilijan kutsumuksesta luopumisen tuskaansa.

Bergholm lopettaa kirjansa kuin jännitysromaanin, jonka jatko-osaa jää odottamaan. Koivisto on muuttanut Helsinkiin, tehnyt pesäeron Leskisen ja Pitsingin linjaan, alkanut seurustella Neuvostoliiton suurlähetystön edustajien kanssa ja ajautunut SDP:ssä sivuraiteelle.

Koiviston asema demareissa heikkeni nopeasti vuoden 1959 aikana. Samaan aikaan Kekkonen, maalaisliitto ja Neuvostoliitto sysäsivät SDP:n poliittiseen paitsioon.

Me tiedämme vastauksen, mutta silti jännittää, mitä tuleman pitää, kun Bergholm kysyy: ”Tuhoutuisiko Mauno Koiviston poliittinen tulevaisuus SDP:n ja sen vihollisten keskinäisen kaunan ristitulessa?”

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu