Oliko Olavi Paavolainen hullu?

Filosofit ovat tunnetusti kaikkien alojen asiantuntijoita, niin myös professori Timo Airaksinen, 76. Uudessa kirjassaan (Lukea kirjoittaa ymmärtää – Kirjallisuuden puolesta, Robustos 2023) hän tekee viiltävän lääketieteellisen diagnoosin Olavi Paavolaisesta (1903-1964): hullu mikä hullu.

Kuolleita on helppo retostella. He eivät huuda kunniansa perään. Ruma sana sanotaan niin kuin se on.

Diagnoosinsa Airaksinen tekee luettuaan Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran Paavolaisesta. Elämäkerran nimen Tulisoihtu pimeään Airaksinen tulkitsee tarkoittavan hulluutta, mielen sairautta ja persoonallisuuden häiriötä.

Persoonallisuushäiriöstä ei Paavolaisen kohdalla kuitenkaan voi puhua, koska persoonaa ei ollut filosofin mielestä olemassa: ”Puhun siksi suoraan hulluudesta.”

Paavolainen oli Airaksisen mukaan mies vailla ominaisuuksia, kameleontti ja syvästi onneton ihminen, joi ilmiömäisesti, nukkui lääkkeiden avulla ja juhli kaiket illat.

Ja syntilista jatkuu.

Paavolainen oli narsisti, sosiaalisesti loistava, mutta sisäisesti omasta tyhjyydestään kärsivä ihmispolo. Kirjailija joka ei osannut kirjoittaa. Kosmopoliitti joka ei matkustanut. Rakastaja joka ei rakastanut.

Ja näin loistava Olavi kuulemma kirjoitti kirjojaan: ”Paavolainen makasi umpikännissä lattialla, näki näkyjä ja koki visioitaan, jotka kertoi sihteerilleen. Syntyi täyttä paskaa…”

Nykyaikaa etsimässä -kirjan teksti on Airaksisen mielestä aivan lukukelvotonta sotkua vailla mitään ideaa ja viestiä nykylukijalle.

Onhan se Paavolaiselta tietenkin anteeksiantamaton synti, ettei hän huomannut panna vuonna 1929 julkaistuun kirjaansa viestiä mahdollisille lukijoilleen lähes sadan vuoden päähän.

Teilaamalla Olavi Paavolaisen Timo Airaksinen tekee armottoman luonnemurhan. Samalla hän mitätöi Paavolaisen kirjallisen tuotannon tavalla, jollaista saa harvoin luettavakseen. Elävistä kirjailijoista tuskin koskaan.

Omaa kirjaansa Airaksinen ryhtyi kirjoittamaan tilaamalla ensin kaikilta Suomen kustannusliikkeiltä suomeksi kirjoitettuja romaaneja, koska oli pettynyt päivälehtien kehnoihin kirja-arvosteluihin. Hän halusi ylittää lehtien tason ja kirjoittaa parempia arvioita.

Hienoa, että joku ottaa vielä vakavasti niinkin mitättömät asiat kuin kirja-arvostelut.

Kirjassa on 19 arviota, joita Airaksinen pohjustaa analysoimalla lukemista ja kirjoittamista. Resepti on yksinkertainen: kirjoittaja on vastuussa laadusta, ja lukija ansaitsee saada luettavakseen hyviä tekstejä.

Teoriaosuuden jälkeen onkin jännä lukea Airaksisen omia arvioita. Tyylilajikseen hän on valinnut uusrahvaanomaisuuden ja yhdeksi päälähteekseen Wikipedian, jota lainaa usein.

Jutustelun kaltaisella tyylillä on hyvätkin puolensa. Teksti on letkeää, mutta usein myös löysää ja huolimattomuusvirheet pistävät silmään.

Bertolt Brecht ei ole Bertold eikä Annika Saarikko ole Anneli ja Mia Myllymäki vaihtuu kesken kaiken Myllykankaaksi, muutamia mainitakseni.

Filosofi Airaksisen usko omiin kykyihinsä myös kirjallisuuskriitikkona tuntuu olevan rajaton. Kirjansakin hän sanoo kirjoittaneensa opiksi ja ojennukseksi meille kaikille.

Filosofilla menee lujaa, mutta menköön. Olen kateellinen. Haluaisin olla kuin Airaksinen.