Olisiko Paasikivi nyt Niinistön linjalla?

Suomen sotien jälkeisen ajan ulkopolitiikka perustui vuosikymmenet niin sanottuun Paasikiven linjaan. Sen ytimessä olivat hyvät suhteet Neuvostoliittoon. Kaikki muu oli toisarvoista.

Linjan nimeen vannottiin kuin muuttumattomaan uskonkappaleeseen. Linjalta lipsuneet tönäistiin poliittiseen paitsioon.

Mutta oliko Juho Kusti Paasikivi (1870-1956) itse aina Paasikiven linjalla? Tämän kysymyksen voi esittää luettuaan syksyllä kuolleen Osmo Apusen viimeiseksi jääneen teoksen (Paasikiven pitkä linja – Talvisodan aika, SKS 2023).

Kirjasta selviää, että mitään yhtä, johdonmukaista Paasikiven linjaa ei ole olemassakaan. Se on myytti.

Paasikiven pitkään linjaan mahtuu monenlaisia käänteitä. Lyhyen linjan, joka vakiintui ulkopoliittiseksi doktriiniksi, Paasikivi kehitteli hävittyjen sotien jälkeen olosuhteiden pakosta. Neuvostoliiton voiman edessä hän tunnusti tosiasiat.

Osmo Apunen kirjoittaa: ”Tutkijoita askarruttaa yhä, miten ja miksi Paasikiven tiettyihin oloihin tarkoittamista käytännön periaatteista kehittyi muka yleisemmin pätevä ulkopoliittinen doktriini, josta ei ollut lupa poiketa.”

Apunen kumoaa sellaisen käsityksen, että Paasikivi olisi ollut määrätietoisesti ja johdonmukaisesti sovittelevan idänpolitiikan kannalla sortovuosista lähtien.

Haudan takaa Paasikivi hämmensi viralliseen liturgiaan tottuneita, kun hänen arkistonsa avautuivat 1984. Paasikiven päiväkirjoista paljastui mies, jonka yksityiset ajatukset olivat täysin ristiriidassa hänen julkisen linjansa periaatteiden kanssa.

Juho Kusti teeskenteli ja pelasi kaksoispeliä, jota joskus myös valtioviisaudeksi kutsutaan. Ennen kuin Neuvostoliiton kylkeen liimattu linja syntyi, Paasikivi hahmotteli toisenlaisiakin kuvioita.

Apunen kuvaa, miten Paasikivi Tukholman-lähettiläänä ennen talvisotaa etsi yhteistyömahdollisuuksia erityisesti Ruotsin kanssa Venäjää vastaan ja talvisodan jälkeen hän oli valmis panemaan kaiken peliin luottaen Saksan voittoon:

”On pantava voima voimaa vastaan, jos olosuhteet sen sallivat. Yksin ja eristettynä tarjolla on vain myönnytysten tie.”

Sodissa kävi niin kuin kävi. Paasikivi mukautui uuteen järjestykseen, jossa Moskova määräsi tahdin. Hänestä tuli pääministeri ja tasavallan presidentti, joka oli hyvissä kirjoissa Kremlin kabineteissa.

Silta kylmän sodan Paasikiveen katkesi Apusen mukaan Ukrainan sodan vuoksi, kun Suomi presidentti Niinistön johdolla asettui Venäjän vihollisen puolelle. Paasikiven virallisen linjan mukaan sellaista ei ollut määrä tapahtua enää koskaan.

Paasikiven ”ei koskaan” tarkoitti Apusen mielestä ”näissä oloissa” eikä linjaus ollut ”iankaikkinen”, kuten Suomi-Neuvostoliitto -seuran lehti otsikoi Paasikiven haastattelun 1947.

Otsikon kysymykseen, olisiko kokoomuksen entinen puheenjohtaja Paasikivi nyt kokoomuksen entisen puheenjohtajan Niinistön linjalla, joka vei Suomen Natoon, vastaan kyllä.

Suomen poliittinen johto on toiminut juuri niin kuin Paasikivi ajatteli, että ”on edistettävä oman kansakunnan valtiollisia pyrkimyksiä olosuhteiden kulloinkin sallimalla tavalla, ei kepeästi mutta ketterästi”.

Osmo Apunen oli yksi Suomen parhaista Paasikiven ajatteluun perehtyneistä tutkijoista. Hänen postuumisti julkaistu massiivinen teoksensa on eräänlainen testamentti, josta löytyy viisauksia nykypäivänkin ihmisille.

Paasikivi jaksoi päivitellä pienten valtioiden kohtaloa ja suurten kataluutta. Apunen nostaa usein esille myös Stalinin tokaisun Paasikivelle: ”Geografialle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään.”

Täällä seisomme emmekä muuta voi. Venäjän kanssa on tultava toimeen myös Ukrainan sodan jälkeen.

Me emme naapureiltamme paljon vaadi. Valitsenkin monista Paasikiven linjoista sitaatin, joka ei hetkessä vanhene:

”Emmehän me muuta halua kuin elää ystävyydessä kaikkien kanssa ja saada rauhassa hoitaa kaalimaitamme ja porsaitamme.”