Olympialaisten pelastajana yksikätinen mies

Jos huomaan, että kirjassa käsitellään Helsingin olympialaisia, kiinnostus herää heti. Taustalla on koulupoikana herännyt kipinä. Silloin osasin ulkoa ainakin yleisurheilun mitalistit.

Tapani Baggen Pomminvihreät renkaat (Crime Time, 2023) on kahdeksas rikosromaani sarjassa, jonka päähenkilönä seikkailee yksikätinen yksityisetsivä Väinö Mujunen.

Heinäkuussa 1952 eletään olympialaisten aattotunnelmissa. Olympiakomissaari Erik von Frenckell saa uhkaus- ja kiristyskirjeen, jossa vaaditaan kymmenen miljoonan markan lunnaita. Jos summaa ei makseta, Olympiastadion uhataan räjäyttää taivaan tuuliin kesken avajaisten.

Uhkauskirje on osoitettu Karjalan viholliselle Frenckel-Kickelille ja allekirjoittajana on Karjalan vapautusrintaman toimeenpaneva komitea.

Erik von Frenckell kutsuu apuun Väinö Mujusen ja nimittää tämän samantien kisojen etsiväpäälliköksi. Sen jälkeen alkaa tapahtua.

Yksikätinen, kuusikymppinen Mujunen selviää kiperistä tilanteista yllättävän hyvin. Hän saa turpaansa kunnolla – hänet mukiloidaan ja ryöstetään, juomaan pannaan tyrmäystippoja, hänet yritetään ampua ahtaassa komerossa, hän taistelee taksissa kahden venäläisen kanssa ja hänet pakotetaan moottoriveneeseen kiristäjien kyytiin.

Mutta aina on noustu, voisi olla Mujusen motto.

Naisia yksikätisellä miehellä riittää niin ystäviksi kuin vihollisiksi. Vastustajina ovat muiden muassa ovela ja oppinut Otto Wille Kuusisen entinen rakastajatar sekä sveitsiläinen Anne, joka paljastuu kolmois- ellei peräti neloisagentiksi, vaikka näyttelee Mujusen ystävää.

Naisten kavalkadissa aina ei pysy kärryillä kuka on kuka – on Maire, Ilse, Aira, Nataša, Hilde, Laila, Sirkka, Sanna ja moni muu.

Kuten arvata saattaa, Väinö Mujunen onnistuu täpärästi estämään Olympiastadionin räjäytyksen. Siihen tarvitaan radioselostaja Pekka Tiilikaisen apua, Säkkijärven polkkaa ja radiomiinojen asiantuntijoita.

Pääministeri Urho Kekkonen käy kiittämässä Mujusta. Miehet naureskelevat, miten Ruotsin olympiakomitean Sigfrid Edströmiä oli kismittänyt paitsi Helsingin saamat kisat myös Paavo Nurmen juoksu stadionille olympiasoihdun kanssa.

Kekkonen ilakoi: ”Edströmhän aikoinaan vannoi, ettei ’ammattilais-Nurmi’ enää koskaan juokse olympialaisissa. Mutta niin vain juoksi!” Edströmin ilme oli kuulemma näkemisen arvoinen, kun Nurmi rullasi stadionille soihtu kädessään.

Tapani Bagge on perehtynyt hyvin Helsingin kisojen taustoihin. Siitä plussaa. Plussaa tulee myös siitä, että teksti on sujuvaa ja helppolukuista, kuten Jerry Cottoneja kirjoittaneelta mieheltä sopii odottaakin.

Miinusta tulee kovasta kiireestä. Paikat vaihtuvat ja juttu juoksee niin vinhaa vauhtia, että mihinkään ei ehditä syventyä kunnolla. Ei ole ehkä tarkoituskaan.

Pomminvihreät renkaat on kelpo viihdettä eikä yritäkään olla muuta kuin aikuisten seikkailukertomus. Bagge mujusineen kulkee Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin viitoittamalla tiellä.

Aika kului rattoisasti yksikätisen miehen kyydissä. Meno oli sellaista, että muutaman kerran sai jopa naurahtaa.