On aika nostaa kissa pöydälle

Jos seuraa edes toisella silmällä sosiaalista mediaa, instagramia tai facebookia, huomaa nopeasti, että kissakuvat ja -videot ovat suosittua aineistoa. Onkin aika nostaa kissa pöydälle ja katsoa, millaisia tyyppejä kissojen rakastajat oikein ovat.

Lukaisin uuden kirjan, jossa on 30 tarinaa kissoista ja niiden omistajista (Andreas Schlieper – Heike Reinecke: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä, Bazar 2020). Kirjaan sisältyy myös tarinoita viidestä Nobelin kirjallisuuden palkinnon voittajasta ja heidän kissoistaan.

Löytyisikö viisaiden nobelistien tarinoista jokin järjellinen selitys kissanrakastajien syvimpään olemukseen? Kissan viikset – ei löydy, mutta se selviää, että kissaihmiset ovat aivan oma rotunsa, outoa väkeä.

Yksi punainen lanka kulkee läpi tarinoiden ja se liittyy ruokaan. Kissatarjoilu pelaa eikä ruokarahoissa säästellä ankeinakaan aikoina. Myös juomapuoli hoidetaan asianmukaisesti.

Esimerkiksi Ernest Hemingway (Kenelle kissa naukuu) opetti yhden lukuisista kissoistaan juomaan kanssaan viskiä. Kirjailija nautti viskinsä raakana, kissa puolestaan maidon kera.

Hemingway muuten kasvatti kissoja, joilla oli normaalikatteja enemmän varpaita. Kissoilleen hän rakensi Key Westin kotiinsa peräti oman kerroksen.

Kirjallisuuden nobelisteja ja kissaihmisiä olivat myös Winston Churchill, T.S. Eliot, Herman Hesse ja Doris Lessing. Heidän hoteissaan kissat viettivät todellisia kissanpäiviä.

Nelson-kolli oli usein pääministeri Churchillin johtamissa hallituksen kokouksissa sodan aikana. Kirjassa kerrotaan, miten pääministeri jutteli kissalle, puhdisti välillä sen silmät lautasliinalla, syötti lampaanlihaa ja lohta sekä pahoitteli, ettei sodan vuoksi voinut tarjota kermaa.

Nelson-kollilla oli omat tapansa. Kerran se näki viisaaksi tehdä tarpeensa matolle juuri ennen kuningatar Elisabetin tuloa Churchillin vieraaksi.

Kirjan tarinoiden mukaan kissat ovat nirsoja kulinaristeja, joille ei kelpaa mikä tahansa muona. T.S. Eliot runoili tähän tapaan: ”Sun täytyy tietää kissan herkkuruoka / kaviaari taikka kinkkuvuoka, / lohiterriini tai äyriäinen – / kaikilla on maku yksityinen.”

Herman Hesseltä on säilynyt jälkipolville tarkka ohjeistus, miten hänen viimeistä kissaansa, Porphy-kollia, oli ruokittava. Kollille tarjoiltiin neljä ateriaa päivässä, joista se yleensä söi kolme. Lounaaksi sille piti kotitekoisen keiton lisäksi hankkia raakaa keuhkoa, jota tilattiin säännöllisesti lihakauppiaalta.

Illallisen erikoisuutena Hessen kissalle tarjoiltiin valkuaispitoisia, ravintohiivasta tehdyllä levitteellä voideltuja leivänpaloja ja haaleaa maitoa (erikseen).

Doris Lessingin yksi kissa ei koskaan syönyt muuta kuin kevyesti paistettua vasikanmaksaa ja nopeasti ryöpättyä valkoturskaa. Toinen taas suostui syömään vain ”kania, raakaa lihaa tai raakaa kalaa, pieniä annoksia ja puhtaalta lautaselta tarjottuna”.

Kissojen arvoitus ei täysin selvinnyt, mutta saattoi löytyä elämän tarkoitus. Kirjan kirjoittajien mielestä kissat avaavat näkymän satumaahan, jossa kehrääminen, naukuminen ja raapiminen ovat vielä arvossaan eikä mammona hallitse kaikkea:

”Siellä voi viettää päivät pitkät nukkumalla ja itseään pesemällä leimautumatta laiskottelijaksi tai sosiaalipummiksi.”

Siinä se – me kadehdimme kissojen lokoisaa elämää. Olenkin jo kuin kissa pistoksissa, joten on aika vetäytyä levolle miettimään syntyjä syviä.

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu