Onko joukon nuorin jo liian vanha?

Erkki Liikanen, 70, jää historiaan Suomen ensimmäisenä EU-komissaarina. Kaksi kautta eli kymmenen vuotta Brysselin komissiossa on Liikasen pitkän poliittisen uran kohokohta. Tästä historiallisesta ajasta (1995-2004) Liikanen kertoo muistelmiensa toisessa osassa, joka julkaistiin tänään (Erkki Liikanen: Komissaari, Siltala 2021).

Ensin kiinnittää huomiota, että kustantaja on yllättäen vaihtunut. Ensimmäisen osan julkaisi Otava, tämän toisen Siltala. Syitä vaihdokseen en tiedä.

Komissaari etenee vuodesta toiseen täsmällisesti kuin saksalainen juna, siteeraa päiväkirjoja, muistioita, puheita, artikkeleita ja kokouspöytäkirjoja. Kaikki on viimeisen päälle arkistoitu, mistä on ollut suuri apu kirjan kirjoittamisessa. 

Teos alkaa loppua kohti muistuttaa yhä enemmän EU-politiikan oppikirjaa. Pakollista luettavaa Suomen poliittisille johtajille tai sellaisiksi pyrkiville ja niille, jotka havittelevat työpaikkaa Euroopan unionissa.

Asiaa Liikasella on paljon ja ymmärrän hyvin, että hän haluaa rekisteröidä tarkasti jälkipolville saavutuksensa komissaarina. Minun ongelmani on se, että en jaksa eläytyä täysillä kertomuksiin esimerkiksi siitä, miten teollisuuden sektoriohjelmia tehtiin työryhmissä tai Japanin kanssa luotiin pysyvä dialogi.

Fiksuna miehenä Liikanen on tiedostanut vaaran, että tavallisen eläkeläisen mielenkiinto saattaa herpaantua, jos hänelle tuputtaa liian paljon raskasta EU-asiaa. Hän sujauttaakin tekstiin aina silloin tällöin lyhyitä kevennyksiä ja kiinnostavia anekdootteja.

Sosiaalisesti lahjakkaalla Liikasella saattaa olla Suomen parhaat kansainväliset verkostot. Hän tuntee presidentit ja pääministerit, yritysjohtajat ja pankkiirit, urheilijat ja taiteilijat. Keskustelukumppanit vaihtuvat Bill Gatesista Googlen perustajiin, Aarno Laitisesta Kalle Isokallioon. Henkilöluettelo kirjan lopussa on kunnioitusta herättävän pitkä.

Liikanen on omalla tavallaan luonut myös Suomi-kuvaa, mutta onko kuva oikea, siitä voidaan keskustella. Esimerkkinä poimittakoon italialaisen komissaarin Emma Boninon Liikaselle esittämä kysymys eräiden illallisten jälkeen: miksi ruotsalaiset ja suomalaiset ovat niin erilaisia. Eli: ”Ruotsalaiset muodollisia ja vakavia, suomalaiset epämuodollisia ja hauskoja.”

Kuinkakohan monta suomalaista Emma tunsi, Liikanen ihmettelee. No, Emma Bonino tuntee ainakin yhden savolaisen.

Komissaarin kiinnostavimpiin jaksoihin kuuluvat arviot kolmesta komission puheenjohtajasta, ranskalaisesta Jacques Delorsista, luxemburgilaisesta Jacques Santerista ja italialaisesta Romano Prodista.

Delors, jazzin, jalkapallon ja pyöräilyn ystävä, on Liikasen listalla ykkönen. ”Delors oli johtaja, jolla oli vahva visio, mutta joka oli huolellinen myös yksityiskohdissa.”

Santer oli Liikasen mielestä mainettaan parempi ja Prodin kuva taas haaleni loppua kohti, vaikka aluksi odotukset olivat korkealla.

Prodi tuli kokouksiin usein jopa kolme varttia myöhässä ja kokoukset päättyivät ilman selkeitä johtopäätöksiä. ”Italialaiset keksivät ajan, mutta vasta sveitsiläiset kellon.”

Liikasen muistelmien ensimmäinen osa on nimeltään Olin joukon nuorin (Otava 2019). Se pitikin paikkansa pitkään eikä yhtä ennätystä ole rikottu vieläkään. Liikanen valittiin kansanedustajaksi 21-vuotiaana, mikä on yhä Suomen ennätys.

Ajan riento on kuitenkin raju. Olen kuullut sellaisia puheita, että Liikanen alkaa olla jo liian vanha. Ai niin, mihin? Tasavallan presidentiksi tietenkin tai ensin presidenttiehdokkaaksi.

Liikasen tausta on sellainen, että häneltä väistämättä ehdokkuudesta kysytään, kun aika on kypsä. Meriiteiltään hän olisi ylivoimainen ehdokas demareille.

Seuraavien presidentinvaalien aikaan Liikanen on 73-vuotias. Jos eläisimme Yhdysvalloissa, hän olisi presidentiksi mies parhaassa iässä. Juuri virkaansa astunut Joe Biden on 78-vuotias.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu