Opas venäläiseen sieluun: ”Pakko nauraa, jotta ei itkisi.”
Klassikko on Mark Twainin määritelmän mukaan kirja, jota ihmiset ylistävät mutta eivät lue. Oma lukunsa ovat venäläiset klassikot, joita vihataan ja rakastetaan. Niiden painolastina on pelottava maine: ne ovat syvällisiä, vaikeita ja ristiriitaisia.
Onnellisen elämän perään haikailevan ei ehkä ensimmäisenä tulekaan mieleen hakea ohjeita venäläisistä klassikoista. Ne ovat yleisen käsityksen mukaa täynnä synkkää väkeä, joka ihmettelee, miten on päätynyt hirvittävään ahdinkoonsa.
Näistä lähtökohdista brittiläinen Viv Groskop on kirjoittanut persoonallisen ”elämäntaito-oppaan”, joka perustuu tunnettuihin klassikoihin (Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista, Atena 2019). Kirja on yllättäen mitä viihdyttävintä luettavaa.
Eikä kirja ole pelkästään riemastuttava. Se on myös täynnä vankkaa asiaa sekä kirjoista että kirjailijoista. Hienostelun ja teeskentelyn Groskop on heittänyt romukoppaan.
Kirjassa esitellään yksitoista klassikkoa ja niiden kirjoittajat. Leo Tolstoilta on kaksi kirjaa, Anna Karenina sekä Sota ja rauha. Muut ovat Boris Pasternakin Tohtori Živago, Anna Ahmatovan Requiem, Ivan Turgenevin Kuukausi maalla, Aleksandr Puškinin Jevgeni Onegin, Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Anton Tšehovin Kolme sisarta, Aleksandr Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä, Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan ja Nikolai Gogolin Kuolleet sielut.
Lukujen otsikoista saa vihjeen, millaisista elämänohjeista on kyse: Kuinka tutustua todelliseen itseesi, Kuinka olla optimistinen epätoivoisessa tilanteessa, Kuinka selviytyä yksipuolisesta rakkaudesta, Kuinka jaksaa eteenpäin, kun kaikki menee pieleen, Kuinka vaalia huumoria elämässä, Kuinka välttää tekopyhyyttä…
Kaiken yllä leijuvat kohtalo ja mystinen venäläinen sielu, johon Groskop törmäsi Venäjän arjessa 1990-luvulla. Silloin suurin kohteliaisuus nuorelle opiskelijalle kuului näin: ”Sinulla on venäläinen sielu.” Venäjällä kohtalo ja sielu ovat käteviä vastauksia kaikelle mitä on vaikea selittää.
Groskop on koulutukseltaan venäjän kielen maisteri. Hän on opiskellut ja työskennellyt pitkiä aikoja Venäjällä. Tekstin letkeydestä voi aistia sen, että Groskop on myös stand up -koomikko.
Brittikirjailija murskaa käsityksen, että pitäisi kuulua jonkinlaiseen asiaan vihkiytyneiden salaseuraan lukeakseen ja ymmärtääkseen venäläisiä klassikkoja. Hänen mielestään venäläinen kirjallisuus ansaitsee lisää rakkauskirjeitä ”totaalisilta idiooteilta”, jollaiseksi hän kai lukee itsensäkin.
Oma suosikkini esitellyistä kirjoista on Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, venäläisklassikoista hilpein. Se muistuttaa, että loppujen lopuksi kaikki sujuu paremmin höystettynä ripauksella hölmöyttä ja järjettömyyttä: ”On pakko nauraa. Jottei itkisi.”
Bulgakov kirjoitti romaaninsa pöytälaatikkoon 1930-luvulla KGB:n kyyditysten aikana, kun ”oviin koputettiin ja ihmisiä hävisi keskellä yötä”. Kirja julkaistiin vasta 1960-luvulla Bulgakovin kuoleman jälkeen.
Groskop selvittää, miten Stalin oli henkilökohtaisesti kiinnostunut Bulgakovista. Arvelujen mukaan kirjailijan yhteys Staliniin esti hänen vangitsemisensa ja teloituksen. Erityissuhde syntyi ilmeisesti Bulgakovin näytelmästä Turbiinien päivät, jonka Stalin kävi kirjan mukaan katsomassa peräti 15 kertaa.
Saatana saapuu Moskovaan -romaani saattaa Groskopin mielestä selittää jopa monien venäläisten välinpitämättömän suhtautumisen politiikkaan ja ajankohtaisiin asioihin. Bulgakov näet kuvaa yhteiskuntaa, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää: ”He ovat erittäin kyynisiä, ja kyynisyyden syyt selviävät romaanista täysin.”
Viv Groskop saapuu parin viikon kuluttua Suomeen selvittämään mainion kirjansa taustoja. Hän on yksi Helsingin kirjamessujen ulkomaisista vieraista.
30-luvun lopulla oli NKVD ja KGB perustettiin vasta 50-luvulla. Muuten täysin samaa mieltä.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitän tarkkaavaisuudesta. Taisi virhe tulla suoraan kirjan tekstistä.
Ilmoita asiaton viesti
Kaikki jotka olemme esim. nuoruuden seikkailuvuosina tutustuneet venäläisiin naisiin, olemme myös päässeet edes hiukkasen kurkistamaan venäläiseen ”sieluunkin…”
(…Nyt voi muistella kaivamalla esim. sopivaa, melankonista, vanhaa venäläistä musiikkia:)
Ilmoita asiaton viesti
Mainituista teoksista minun mielestäni mieluluisin on Rikos ja Rangaistus. Se on pohjimmiltaan dekkari, mutta äärimmäisen syvällinen kurkistus ihmisen psyykeen, omatuntoon, siitä seuraaviin reaktioihin ja moraaliin. Teos ei anna vastausta tehdyn murhan moraaliseen oikeutukseen tai vääryyteen. Se jää lukijan itsensä kontolle. Teoksesta ovat mitä ilmeisimmin saaneet monet myöhemmät kirjailijat vaikutteita aina Kafkaa ja Waltaria myöten.
Ilmoita asiaton viesti
Ihmismielen kuvaajana Dostojevski on ylittämätön. Epäilen hänellä olleen autistisia piirteitä, ja siksi joutui ihmettelemään ja miettimään mielenmaisemia.
Ilmoita asiaton viesti
En muistaakseni ole lukenut kuin kolme blogissa mainittua venäläistä klassikkoa – ja niiden lisäksi Nikolai Leskovin Lumotun vaeltajan. Sotaa ja rauhaa olen lisäksi yrittänyt katsoa joskus televisiosarjana. Raskasta on sekin. Kuusiosaisen ja -tuntisen sarjan kaikki juonenkäänteet saisi kätevästi kolmeen varttiin ja hyvin jäisi aikaa henkilökuvien syventämiseen, pariin näyttävään rintamakohtaukseen, teen juontiin, tanssiaisiin ja rakkauden perään nyyhkimiseen.
Jos ihmisellä on vähääkään luonteessaan ratkaisukeskeisyyttä ja toiminnallisuutta, on kerrassaan tuskallista seurata venäläiskirjailijoiden keskeisten henkilöiden hitautta, saamattomuutta ja fatalistista voivottelua.
Rikos ja rangaistus -teoksen päähenkilö Raskolnikov on itsesäälissä piehtaroiva luihu onanisti, joka viettää aikaansa voivotellen omaa saamattomuuttaan. Ja kun hän kerrankin tekee miehen työn, voivotelu ei, kun syvenee. Jo reilusti ennen puolta väliä lukija toivoo, että päähenkilö jo pikkuhiljaa kuolisi kuumeeseen, kun kerran poliisimestarikin on niin saamaton, ettei passita miestä oikopäätä Siperiaan, vaikka tietää, että syytä olisi.
Kuolleet sielut on täynnä vätyksiä lukuun ottamatta päähenkilöä, joka toki hänkin on työtä vieroksuva ja muutenkin luotaantyöntävä persoona, mutta miksipä ei olisi, kun kaikki muutkin ovat.
Bulgakovin Saatana on toki verevä tyyppi toisin kuin hänen hännystelevistä apurinsa, mutta pitkästyttävä siinä, että tekee kaiken vaikeimman kautta ja pisimmän kaavan mukaan. Mitä nyt yhden tulopalon saa aikaan. Muut henkilöt ovat itkupillejä, jotka joutavatkin kuolla, kun kerran päänsisäinen ja miksei ulkonenkin elämä on silkkaa kärvistelyä ja oman mitättömyyden ihmettelyä. Ansio on tietenkin saatanan vertautumisessa Isä Aurinkoiseen, joka myös tykkäsi grillata hiljaisella tulella.
Sitten on vielä tämä Nikolai Semjonovitš Leskov, josta Wikipedia sanoo, että ”häntä on pidetty venäläisistä kirjailijoista venäläisimpänä”.
Kirjassa on jonnin joutavaa jorinaa, johon on upotettu traaginen tapahtumaketju, jossa traagisinta on se, että ihminen, joka on niinkin taitava hankkiutumaan hankaluuksiin, on niinkin avuton hankkiutumaan niistä pois. Romaanissa parasta on se, että se on lyhyt. Kirjailijan toimittajatausta ilmeisesti armahtaa tässä kohtaa lukijaa. Pietarin Mariinski-teatteri on sovittanut Lumotun vaeltajan oikein oopperaksi asti. Jos elämä tuntuu joskus ikään kuin luisuvan käsistä, luulen, että tässä olisi siihen lääke. On helppo uskoa, että jokainen minuutti sen parissa olisi ikuisuus. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004721909.html
Edellä mainittujen teosten taiteellisia arvoja en tokikaan kiistä, en ainakaan kokonaan, mutta ovat ne kyllä viheliäistä tuotantoa viihdemielessä. Ja miksipä romaneja, elokuvia tai oopperoita kukaan katsoisi kuin viihtyäkseen. Ei niistä ainakaan mitään opi. Ainakaan näistä. Peter von Bagh on kyllä sanonut jotain sellaista, että ei elokuvan tarvitse olla viihdyttävä ollakseen hyvä. Niinpä kai, mutta ei se varsinaisesti haitaksikaan olisi.
Suomalaisista kirjailijoista Aleksis Kivi ja jossain määrin myös Mika Waltari ovat venäläiskirjailijoiden hengenheimolaisia. Näidenkin mestareiden teosten päähenkilöiden vätystely pitkittää lukijan kärsimyksiä sivukaupalla, vaikka parhaimmillaan kerronta onkin koukuttavaa ja ajatuksia herättävää. En silti voi sille mitään, että Seitsemässä veljeksessä kaikki sympatiani ovat lukkarin puolella.
Ilmoita asiaton viesti
Synnynnäinen vaatimattomuuteni ei jostain syystä estä tällä kertaa mainitsemasta, että luetelluista teoksista olen lukenut yhdeksän. Elokuva ja teatteriversioiden määrää en edes ala arvioimaan.
Ja kaikki 9 olen lukenut ennen ennen 20 ikävuottani, paitsi Bulgakovin. Solzhenitsyniä luin Hennalan varuskunnan Inkilä-nimisen tuvan lattialla 1971 kesän helteillä. Lopetan raporttini toteamalla, että ilmeisesti pidin venäläisistä klassikoista, ainakin nuorena, ja Tolstoi oli klassikoista suurin, suurempi kuin iso-D, koska historia.
Ilmoita asiaton viesti
Bulgakov on minunkin suosikkini. Varsinkin alkupuolella Saatana saapuu Moskovaan on yhtä juhlaa, äärimmäisen tiheätunnelmainen.
Ilmoita asiaton viesti