Paavo Yli-Vakkurin 1234 päivää sotavankina
Kauhajoella syntynyt vänrikki Paavo Yli-Vakkuri (1914-2014) jäi venäläisten vangiksi heti jatkosodan alussa elokuussa 1941. Siitä alkoi kolme vuotta, neljä kuukautta ja kuusitoista päivää kestänyt piina: kaksi vankilaa, seitsemän vankileiriä ja 1234 päivää olosuhteissa, joista hengissä selviäminen oli suoranainen ihme.
Yli-Vakkurin tarina kerrotaan Ariela Säkkisen uudessa tietokirjassa (Pahinta oli kylmyys – Paavo Yli-Vakkurin vuodet sotavankina Neuvostoliitossa, Minerva 2023). Kirjan lähtökohtana ovat Yli-Vakkurin aiemmin julkaisemattomat muistiinpanot, jotka hän talletti Kansallisarkistoon.
Vaikka Yli-Vakkuri koki kovia Neuvostoliiton vankileireillä, hän eli pitkän elämän. Hänestä tuli arvostettu professori Helsingin yliopiston metsätieteen laitokselle. Hän eli 100-vuotiaaksi.
Kun Yli-Vakkuri oli jäänyt vangiksi, ensin yritettiin ottaa miehestä luulot pois kuulusteluissa, joissa apuvälineenä oli kookas pamppu. ”Vuoron perään kaksi nuorta upseeria löi. Välillä nostettiin pystyyn ja kyseltiin.”
Verille piesty selkä oli pian niin arka, että Yli-Vakkuri lopetti syömisen. Hän toivoi menevänsä niin huonoon kuntoon, että pyörtyisi kiduttajien käsittelyssä.
Kuulustelujen jälkeen alkoi kuukauden junamatka ensimmäiselle vankileirille. Lukittu karjavaunu oli täpötäynnä kidutettuja ja sairaita miehiä, joiden haavat mätänivät. ”Jos mies sairastui ja kuoli, niin ei kun ovi auki ja radanvarteen.”
Hygienia oli heikkoa, taudit ja syöpäläiset levisivät miehestä toiseen. Haju oli hirveä, ruokaa ei juuri ollut, vettä vähän ja sekin likaista. Jotkut vangit menettivät matkan aikana järkensä.
Yli-Vakkuri oli leirille päästyään niin heikossa kunnossa, että alkoi nähdä harhoja.
Vankeja, myös Yli-Vakkuria, siirreltiin vähän väliä paikasta toiseen. Siirtojen tarkoitusta oli vaikea käsittää. Oliko tarkoitus vain nöyryyttää?
Pahinta aikaa olivat talvi, jatkuva nälkä ja kylmyys. Vankeja kidutettiin myös ruualla. Syötäväksi annettiin pelkkää suolakalaa, mutta ei mitään juotavaa. Talvikuljetuksissa vangit nuolivat janoonsa junavaunujen jäätyneitä seiniä saadakseen edes jotakin kostuketta.
Ennen kuin jäi vangiksi Yli-Vakkuri oli ehtinyt valmistua metsänhoitajaksi ja aloittaa väitöskirjan teon. Opinnoista oli paljon apua, kun hän taisteli nälkää vastaan.
Yli-Vakkuri tiesi, mitä etsiä henkensä pitimiksi. Hän tunsi kasvit ja löysi esimerkiksi kallioimarteen juuria ja käenkaalia syötäväksi. Eräällä leirillä hän haki helpotusta nälkäänsä keittiöjätteiden kaatopaikalta.
Kaikki hyödynnettiin, mitä vastaan tuli käärmeistä sammakoihin. Kun remonttihommiin komennetut suomalaisvangit saivat pellavansiemenöljyä tehdäkseen korjaustöissä tarvittavaa kittiä, päätyi öljy parempiin suihin.
Vankeja yritettiin värvätä vakoojiksi ja desanteiksi. Yli-Vakkuri joutui kovan painostuksen kohteeksi. Vakoojaksi hän ei kuitenkaan suostunut.
Karut muistot vankileireiltä aiheuttivat sen, että Neuvostoliittoon Yli-Vakkuri ei enää halunnut koskaan mennä. Hän ei suostunut edes kättelemään metsätieteen laitoksella vierailleita venäläisiä.
Kun neuvostovieraita kävi laitoksella, professorin ovessa oli aina ilmoitus: ”Ei ole tavattavissa.”
Yli-Vakkuri ei juuri puhunut vankeusajastaan. Vasta elämänsä loppupuolella hän kirjoitti kokemuksensa muistiin, mutta kielsi julkaisemasta niitä ennen kuolemaansa.
Paavo Yli-Vakkuri oli Eteläpohjalaisen osakunnan inspehtori, kun aloitin opiskelut Helsingin yliopistossa. En tiennyt ja tuskin moni muukaan, että inspehtori oli virunut vuosia Neuvostoliiton pahamaineisilla vankileireillä.
Yksi syy siihen, että Yli-Vakkuri ei halunnut puhua kokemuksistaan, lienee ollut tietty epäilys ja häpeän leima, joka sodan jälkeen liitettiin sotavankeihin. Useimmat vaikenivat.
Yli-Vakkuri perusteli muistojensa kirjaamista näin: ”Olen halunnut tehdä muistiinpanoni sotavankeusajaltani Neuvostoliitosta jälkipolvia varten, jotta he saisivat tietää, että sotavangitkin ovat omalta osaltaan taistelleet yhteisen ja vapaan isänmaamme puolesta.”
Mies on selvinnyt ihmeellisen hyvin kaikesta kokemastaan. Jostain syystä avuttomien vankien pahoinpitely ja nöyryytys on ollut yleistä myös muualla kuin Neuvostoliitossa. Tästä tulee ajatuksia ihmisluonnon heikkouksista ja vahvuuksista yleisellä tasolla.
Yli-Vakkuri ansaitsi kirjansa. Vaikuttava oli kirjoituksen kohta, jossa hän kieltäytyi tapaamasta neuvostoliittolaisia vieraita myöhemmin elämässään.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos, tärkeä kirja.
Yli-Vakkurin nimen muistan Kauhajoelta, jossa oma mummulani äidin puolelta sijaitsi, aivan kirkon tuntumassa Topeekan toisella puolella kansakoulun kentän laidalla, ja jossa lapsuudessa usein sekä kesä- että hiihtolomalla vierailin.
Epoon tätä kautta itsekin kuuluin opiskeluaikana, mutta Yli-Vakkurin inspehtorikausi päättyi jo paljon aikaisemmin.
On muuten mielenkiintoista että tiede in tutkinut vastaavia tapauksia, joissa ankarat olosuhteet, mm. pitkään jatkunut heikko ravinto on johtanut pitkään elinkaareen.
Vielä noista osakuntien virkailijanimikkeistä: inspehtorin ohella kuraattori on keskeinen osakunnan toimija, oma isäni hoiti aikoinaan yhden osakunnan kuraattorin tehtäviä tehdessään jatko-opintoja.
Ilmoita asiaton viesti