Paimenpojan tie filosofien eturiviin

Jos Jalmari Edvard Grönholm (1891-1960) olisi lähtenyt huhtikuussa 1900 paimenpojaksi Väljän korpeen, hänestä ei ehkä olisi koskaan tullut filosofian professoria.

Kun Jalmari oli yhdeksänvuotias, hänet komennettiin kesäpaimeneksi susien keskelle asumattomaan korpeen, mutta pelokas poika teki oman ratkaisunsa. Hän karkasi Turkuun, missä asuivat mummo ja tädit.

Jalmari asui Liedon Ankan kylässä, missä taikausko rehotti: kouluja käymättömät aikuisetkin pelkäsivät kummituksia ja noitia.

Turussa Jalmari sai kimmokkeen koulutielle naapuritalon ihanalta Klaaralta, joka kävi jo toista vuotta kansakoulua. Jalmarin sukulaiset Ankan kylässä eivät olleet käyneet päivääkään koulua.

Poika palasi vajaan vuoden karkumatkalta Lietoon, suoritti kansakoulun kolmessa vuodessa priimuksena ja sukunsa ensimmäisenä.

Lähtökohdat J. E. Salomaan (ent. Grönholm) opintielle on selostettu tarkasti Juha Drufvan uutuuskirjassa (Paimenpojasta filosofian professoriksi – J. E. Salomaan matkassa filosofian valtakunnassa, Atrain & Nord 2021).

Isoäitinsä tuella Jalmari pääsi 1904 Turussa lyseoon, vieraantui omasta perheestään ja muutti sukunimensä Salomaaksi. Isä ei pitänyt poikansa koulunkäyntiä missään arvossa, vaikka Jalmari menestyi loistavasti.

Perheen kanssa tuli lopullinen välirikko eikä J. E. Salomaa pitänyt vanhoilla päivilläänkään mitään yhteyttä sukulaisiinsa eikä ottanut vastaan edes hänelle kuulunutta perintöä.

Salomaasta tuli lopulta Turun yliopiston pitkäaikainen filosofian professori (1931-1958). Hän teki harvinaisen luokkaloikan aikana, jolloin sivistyneistö täydensi yleensä itse itseään.

Ajan henkeä kuvaa hyvin Einar Fieandt, joka vuonna 1924 todisti myöhemmälle arkkipiispalle Erkki Kailalle, että kulttuurin antimien ja kaikenlaisen ylellisyyden tasajako on pelkästään naurettavaa:

”Ranskalainen sinappi kyläsuutarin ruokajärjestyksessä on yhtä mieletön kuin Sibeliuksen sinfonia karjakon iltaohjelmassa.”

Salomaa oli originelli henkilö, joka Jukka Paakin luonnehdinnan mukaan oli ”mitä edustavin juron varsinaissuomalaisen ja autoritaarisen perheenpään prototyyppi”.

Lapset teitittelivät isäänsä ja Aili-vaimoaan Salomaa kutsui Litvinoviksi, jolla hän halusi nostaa kuulemma vaimonsa asemaa lasten silmissä ja samalla mollata Neuvostoliiton ulkoministerinä 1930-luvulla toiminutta Litvinovia.

Drufvan kirja ei ole Salomaan elämäkerta vaan matka filosofian ilmiöihin Salomaan hengessä. Itse olisin lukenut enemmän Salomaasta, vähemmän Schopenhauerista ja kumppaneista.

Salomaa jää usein sivuosaan, kun Drufva vyöryttää kansainvälisten filosofien viisauksia sivu toisensa jälkeen.

Jotain sentään sain tietää Salomaastakin. Kun häneltä 1950-luvulla kysyttiin, mitä filosofian suuntausta hän edustaa, vastaus oli itsevarma: ”Minä edustan ainoastaan J. E. Salomaan filosofiaa.”

Toisaalla Drufva kirjoittaa, että Salomaalla ei ollut varsinaisesti omaa filosofiaa, vaan hänen tuotantoaan voi tarkastella eräänlaisena sivistysprojektina. Hän oli varhaisia filosofian popularisoijia.

Juha Drufvan opastuksella oli kiinnostavaa seikkailla filosofian valtakunnassa, vaikka en tullutkaan hullua hurskaammaksi. Totuuden filosofeista taisi sanoa jo Immanuel Kant 1700-luvulla: Se, minkä filosofi tietää, ei sovellu elämään, ja sitä, mikä soveltuu elämään, filosofi ei tiedä.

+7

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu