Pappi ja SS-mies Himmlerin bunkkerissa
Jos Hitlerin Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan, kansallissosialistisen Suomen merkittävimpiin vallanpitäjiin olisi kuulunut Kalervo Kurkiala (1894-1966). Hän oli korkeimpaan SS-upseerin arvoon yltänyt suomalainen.
Dosentti André Swanström kiteyttää Kurkialasta kirjoittamansa elämäkerran nimessä, mikä kirjan päähenkilö oli miehiään (Valkoisen uskon soturi, Atena).
Kurkiala oli jääkäri, pappi ja SS-mies, jonka elämää värittivät venäläisviha, uskonto ja isänmaa. Hän oli myös lapuanliikkeen kannattaja ja IKL:n melkein kansanedustaja, mustavalkoinen ja ristiriitainen äärimmäisyyksien mies.
Hän tasapainotteli jatkuvasti kahden voiman välillä: ollako pappi vai sotilas, mutta ennen kaikkea hän oli Swanströmin mielestä äärioikeistolainen isänmaan ystävä.
Kurkiala oli jo kokenut paljon, kun hän loppuvuodesta 1941 siirtyi suomalaisen SS-pataljoonan yhdysupseeriksi ja sotilaspastoriksi Saksan itärintamalle. Silloin sodittiin Ukrainassa juuri niillä alueilla, joita Venäjä on viime kuukaudet pommittanut.
Kiinnostava on Kurkialan helmikuussa 1942 Ukrainassa tekemä havainto: ”Ryssällä on jo kaikenlaisia tattareja ja kalmukkeja sotilaina, joilla ei ole suurta intoa käydä sotaa. Siitä päättäen ryssä piakkoin romahtaa.”
Tuttua tekstiä. Ihan kuin joku nykypäivän ”asiantuntija” olisi kirjoittanut Ukrainan sodasta. Venäjä ei romahtanut ja Swanström kuittaa: ”Hätiköityä toiveajattelua.”
SS-miehenä Kurkiala saavutti nopeasti saksalaisten luottamuksen ja hänelle kaavailtiin merkittävää roolia tulevassa kansallissosialistisessa Suomessa. Saksalaiset luonnehtivat häntä suurgermaanisen aatteen keskeiseksi tukipilariksi.
Kun Saksan häviö alkoi häämöttää, Kurkiala tapasi SS:n valtakunnanjohtajan Heinrich Himmlerin tämän päämajassa maaliskuussa 1943. Tarkoitus oli keskustella suomalaisen SS-pataljoonan jatkosta saksalaisten rinnalla. Suunnitelma ei toteutunut, mikä harmitti Kurkialaa.
Myöhemmin Kurkiala ei halunnut Himmler-tapaamisiaan mainostaa. Kun professori Mauno Jokipii haastatteli häntä tutkimukseensa (Panttipataljoona), Kurkiala toivoi, ettei vierailua Himmlerin bunkkerissa mainittaisi. Jokipii otti toiveen huomioon eikä julkaissut tapaamista kirjassaan.
SS oli Swanströmin mukaan ainoa organisaatio, jonka piirissä Kurkiala ei kapinoinut. Hän ihannoi vahvoja johtajia, mutta onnistui itse usein suututtamaan esimiehensä kapinoimalla heitä vastaan sekä armeijan että kirkon piirissä.
Ihanteellinen ja ehdoton uskonsoturi yritti kitkeä kiroilua ja alkoholinkäyttöä armeijasta. Toivoton tehtävä. Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana hän halusi sotilaspastorina luterilaistaa valloitettuja alueita niin nopeasti, että sai vastaansa sekä Mannerheimin että kenttäpiispan. Sotilaspastori erotettiin tehtävästään.
Kurkiala ottikin Swanströmin mukaan mieluummin potkut tai irtisanoutui, jos vaihtoehtona oli ihanteista tinkiminen. Vasta SS-miehenä Kurkiala astui rooliin, joka oli kuin luotu hänelle. Se tarina loppui kuitenkin lyhyeen.
Sodan jälkeen Kurkialan myrskyisä elämä alkoi tyyntyä, kun hän muutti perheineen Ruotsiin, sai turvapaikan ja töitä kirkkoherrana. SS-menneisyytensä hän onnistui salaamaan niin, ettei joutunut vaikeuksiin monien muiden tavoin.
André Swanström lähestyy tutkimuskohdettaan kylmän empatian hengessä. Valkoisen uskon soturi on tasapainoilua empatian ja kriittisyyden välillä.
Swanström onnistuu hyvin. Kalervo Kurkialasta syntyy monipuolinen henkilökuva, johon syvyyttä tuovat kuvaukset hänen yksityisestä elämästään ja sukulaisten kovista kohtaloista.
Mielenkiintoista on kuinka Suomessa löytyi pappeja ihailemaan natseja siinä missä Saksassa tunnetusti moni uskonmies vastusti tiukasti niin natseja kuin myöhemmin kommunisteja, tunnetuimpina mm. Martin Niemöller. Neuvostoliiton aiheellinen pelko ajoi karhun suusta suden suuhun.
”Tuttua tekstiä. Ihan kuin joku nykypäivän ”asiantuntija” olisi kirjoittanut Ukrainan sodasta. Venäjä ei romahtanut ja Swanström kuittaa: ”Hätiköityä toiveajattelua.”
Neuvostoliitolla oli takanaan USA:n, Britti-imperiumin ja Ranskan siirtomaiden käytännössä rajoittamattomat voimavarat. Venäjällä on takanaan Valko-Venäjän hiukan vähäisemmät voimavarat.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä huomio – nyt asetelma on tietenkin toinen kuin 1940-luvulla.
Ilmoita asiaton viesti
”Mielenkiintoista on kuinka Suomessa löytyi pappeja ihailemaan natseja …”
Tätä kysymystä on pohdittu Suomessa koko sotien jälkeisen ajan.
Mutta tuskin kukaan on tutkinut, miksi niin moni hyvin koulutettu ja sivistynyt suomalainen oli taistolainen ja innokkaasti puuhasi suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen muuttamista ”lihamyllyksi”.
Ilmoita asiaton viesti
Juuri niin, Matti.
Katsos kun maailmajärjestys tuntuu olevan se, että oikeistolaita = oikeistopopulisti
vasemmistolaita = vasemmistointellektuelli
Ilmoita asiaton viesti
Olivatkos sellaiset fasismin vastustajat kuin K.J.Ståhlberg tai Winston Churchill sitten oikeistopopulisteja vai vasemmistointellektuelleja?
Ei historiaa tarvitse valkopestä oikeisto- tai vasemmistohörhöjen kohdalta. Vaan oliko esimerkkejä suomalaisesta Niemölleristä tai Bonhoefferista? En tiedä, kysyn.
Ilmoita asiaton viesti
Sinä puhut valkopesusta.
Minä puhun asioiden ristivalottamisesta, mahdollisimman totuudenmukaisesta historiankirjoituksesfa.
Toki historioitsija on aina osaltaan oman aikakautensa vanki.
Mutta voit kysyä itseltäsi onko Suomen lähihistoria, sanotaan nyt viime vuosisadan alusta tähän päivään, dokumentoitu
ja tulkittu tasapuolisesti.
Oma perusväitteeni on se, että paljon on työtä tehtävänä.
Yksi esimerkki: omana koulu- ja opiskeluaikanani Otto-Ville Kuusinen, sekä historioitsijoiden että median (valtalehtien kirjotukset, tv:n ja radion keskustelupaneelit, tv-dokumentit), toimesta on kuvattu suurena kulttuurihenkilönä ja tärkeiden asioiden ajajana, kun taas esim. aseveliyhteistyö Saksan kanssa ja kaikki siihen liittyvä on julkisuudessa kuvattu olleen itse paholaisesta.
Mahtaako kuva olla oikea – kumpi edisti vaurasta ja itsenäistä nyky-Suomea enemmän, Kuusinen vai Kurkiala?
Toinen esimerkki: 70-luvun Suomi-julkisuudessa kaikki vasemmisto- ja Neuvostomyönteinen, yksisilmäisesti, oli myönteistä ja moraalisesti oikein, kun kaikki oikeistolainen oli ”taantumuksellista” ja lytättiin, jopa virkakieltoja toteutettiin liian oikeistohenkisille hakijoille.
Samat äärivasemmistolaiset sujahtivat – Neuvostoliiton hajottua mahdottomuuteensa, – kuin mitään ei olisi juuri edellisinä vuosikymmeninä tapahtunut, hyviin virkoihin, myös kansanedustajiksi, ministereiksi. Ilman mitään tilintekoa menneisyyteen. Tätä tilintekoa ei myöskään media ole peräänkuuluttanut.
Jatkosodan jälkeen syyttömät isänmaalliset viruivat vuosikausia vankilassa, 70-luvun aseellista vallankaappausta ajaneet taistolaiset pötköttelivät edelleen poliittisten virkanimitysten ansiosta suojatyöpaikoissaan.
Jokunen taistolainen tunnustuskirja on tullut, mutta nekin ovat lähinnä asioiden selittelyä itselleen parhain päin, tai julkisuustemppuja.
Ilmoita asiaton viesti
”SS-menneisyytensä hän onnistui salaamaan…”
– Miten temppu lienee tehty? Luultavasti se on Ruotsin yhteiskunnassa ollut mahdollista helpommin kuin Suomessa. Rauhassa elellyt länsinaapuri ei ehkä tullut edes kysyneeksi, ”mitähän tuo pappismies on sotavuosina tehnyt”.
Professori Matti Bergström (1922-2014) vaikeni visusti SS-historiastaan läpi pitkän elämänsä, ja tietääkseni hänen suuri lapsikatraansa on ollut juonessa mukana. Wikipedia toteaa Bergströmistä, että ”jatkosodassa hän toimi lentäjänä”. Se pitää paikkansa, mutta ei ole koko totuus.
Suomalaisia SS-vapaaehtoisia on elossa… yksi: eteläpohjalainen konduktööri, joka viime kuussa täytti 99 vuotta. Viimeistä edellisenä poistui hän:
https://www.hs.fi/muistot/art-2000008877211.html
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä Kurkialan tausta varmaan oli tiedossa ruotsalaisilla, mutta sitä katsottiin sormien läpi. Kurkialalla oli myös vaikutusvaltaisia ystäviä Ruotsissa.
Ilmoita asiaton viesti
Sounds like a book one must read. Why did Finland have ultra left and ultra right at the same time? We must be grateful to Mannerheim who kept Finland independent.
Serfdom of Russia in Finland created communist supporters. Patriotic white independence supporters were academics but why racism Nazi supporters?
We Finns were once the Varangians protecting Christian Orthodox East Roman Byzantine Emperor as we were tough but must have been some people ambitious hitching their stsr to what was better choice than Lenin maybe ?
Ilmoita asiaton viesti
”Myöhemmin Kurkiala ei halunnut Himmler-tapaamisiaan mainostaa. Kun professori Mauno Jokipii haastatteli häntä tutkimukseensa (Panttipataljoona), Kurkiala toivoi, ettei vierailua Himmlerin bunkkerissa mainittaisi. Jokipii otti toiveen huomioon eikä julkaissut tapaamista kirjassaan.”
Kuvastaa sitä eetosta jota Suomessa koko sotien jälkeinen vuoden 2022 helmikuuhun asti on ”ainoana oikeana” vaalittu.
Kummasti yhdessä yössä mm. Paavo Lipposesta ja Esko Ahosta on sukeutunut roistoja, ja samalla lähes kaikkien puolueiden politiikka mm. Venäjän kaasuputkihankkeessa tai Rosatom-yhteistyössä tuomitaan vääräksi.
Samalla tavoin – tämän kansankunnan ja yleisen mielipiteen ml. median opportunistisen piirteen perusteella – Kurkialan, joka sai häpeillä sotien jälkeen SS-taustaa ja Himler-kontaktia, elämää ja työtä voitaneen ristivalottaa entistä monipuolisemmin.
Kun perhetuttumme Mauno Jokipii kesäpaikallamme Turun saaristossa kesällä 1967 kirjoitti Panttipataljoonaa, muistan pikkupoikana katselleeni työhuoneen sohvalle levitettyjä valokuvia, joita kirjoittaja järjesteli kirjan taitto-luonnokseen.
SS-vapaaehtoisten historian kirjaanviejänä Jokipii sai heti Panttipataljoonan ilmestyttyä kuraa niskaansa, joka toinen kynnelle kykenevä vasemmistohistorioitsija halusi profiloitua sen kriitikkona, viimeksi kirkkohistorian dosentti André Swanström syytti vuonna 2018 kirjassaan Hakaristin ritarit Jokipiitä alkuperäislähteiden muunteluista, sekä aineiston tarkoituksellisesta pimittämisestä.
Swanströmin kirjan mukaan valtaisa suomalaisista SS-vapaaehtoisista oli fasisteja.
Lars Westerlund puolestaan kirjassa Suomalaiset SS-vapaaehtoiset
ja väkivaltaisuudet 1941–1943 (2019) todisti suomalaisten osallistuneen itärintamalla lukuisiin sotarikoksiin.
”Virallinen sotien jälkeinen Suomi” on siis pitänyt SS-vapaaehtoisia rikollisina ja Mauno Jokipiitä valehtelijana.
Olisiko aika tasapainottaa ymmärrystämme lähihistorian tästä osasta?
Sodassa tapetaan, tämä fakta pätee edelleen. Sotarikokset tulee tutkia, mutta ei toinen silmä (vasen) peitettynä.
Ilmoita asiaton viesti
Tämä swedu Swansröm on kommunisti joka kirjoitti Venäjällä asunvan putinisti dos Backmanin kanssa lähes herjaavat ”tutkimuksen” SS-pataljoonasta .
Selasin kirjaa ja koska tunnen SS pataljoona-asian hyvin huomasin kirjasen olen täyttä potaskaa.
Näköjään miehelle on jäänyt pakkomielle aiheesta.
Ilmoita asiaton viesti
Tämä on juuri sitä asioiden ristivalotusta, hyvä.
Pelkän blogin lukemalla asiaan ensi kertaa tutustuva saa helposti sen käsityksen, että tämä Swanströmhän on ihan objektiivinen historioitsija.
Näin se indoktrinaatio käy, ole varovainen, Jorma!
Ilmoita asiaton viesti
Ei pidä uskoa ihan mihin tahansa, mitä ”tietoa” täällä levitetään. André Swanström on kirkkohistorian dosentti, poliittista kantaansa en tiedä, tuskin ainakaan kommunisti. Dosentti Bäckmanilla ei ole mitään tekemistä Swanströmin tutkimusten kanssa. Tuo Hakaristin ritarit -teos herätti aikanaan laajasti huomiota kansainvälisestikin, ja sen pohjalta suomalaisten SS-vapaaehtoisten mahdollisista sotarikoksista tehtiin virallinen selvitys. Keskustelu jatkuu https://atena.fi/kirjat/hakaristin-ritarit
Ilmoita asiaton viesti
Swanströmin & co kompuksessa oli ääriuutalainen Wiesenthal järjestö Los Anglesista. Sillä ei ole tekemistä Simon W arvostetun toiminnan kanssa pl nimi ja siitä se maksoin n 400000 usd.
Valitettavaa että pres Niinistökin meni tähän mukaan.
Ilmoita asiaton viesti
En tiedä onko minun tarpeen tähän mitään mainita, mutta ehkä kuitenkin kolme syytä:
Olen Ikaalisista, jossa Kalervo K. toimi kappalaisena 1931-1938;
Olen ikäni asunut Ikaalisten pappilan maista lohkotulla evakkotilalla ja sen välittömässä rajanaapurissa;
Olen haastatellut rovasti Kurkialan poikaa, kaimaani, parisenkymmentä vuotta sitten (pitäisi kaivaa teksti esiin).
Siispä yksi toteamus ikäänkuin ”paikan päältä”;
Kurkiala oli järjestämässä lapualaisia Ikaalisiin ”putsaamaan” kunnanvaltuusto vasemmistolaisista. Syytä muistaa, että Ikaalinen oli 1918 ollut rintamapitäjä; punaiset hyökkäsivät Hämeenkyrön suunnasta Ikaalista kohtaan, mutta pienen kauppalan puolustus piti, ja maaliskuun alusta lukien pohjoisesta Kankaanpään ja Parkanon kautta syöttyi valkoisia joukkoja vahvistamaan vastahyökkäystä Tamperetta ja Siuroa kohden.
Löysin vanhan kertomuksen, jonka laitan tähän kertomaan niistä jännitteistä, joita maakansan ja kappalaisen välillä väistämättä ilmeni, vaikka hänellä toisaalta oli tietysti myös tukijoita ja ymmärtäjiä:
”Milloin työmies uskalsi sanoa suorat sanat jääkäriupseeri-papille?
Tämän kertoi minulle eräs paikallisesti tunnettu mies joskus viime vuosituhannen viimeisinä vuosina:
Isäntä ja koko pientilan väki olivat sunnuntaina panemassa heinää seipäälle. Avainsana tämän tarinan kannalta oli tuo ”sunnuntai”.
Ikaalisten seurakunnan kappalainen Kurkiala ajoi polkupyörällä kylätietä pitkin siitä ohitse. Miesten polkupyörä ja salkku sarvessa. Se huusi jotain, mutta kukaan ei kuullut eikä kuunnellut. Sitten se heivasi jalkansa putken yli ja laski pyörän maahan ja alkoi päättävästi kävellä heinäväkeä kohden, takinliepeet hulmahdellen.
Miksi te teette heinää herran sunnuntaina? pappi huusi.
Kukaan ei ollut kuulevinaan. Se tuli lähemmäs. Silloin isäntä, tuon kyseisen pientilan isäntä tuli sarkajonon päästä, jossa oli ollut luokoa tekemässä ja huusi tullessaan:
Nyt tuli lähtö!
Viikate kädessä heiluen hän riensi tulijaa vastaan, kiihdyttäen lähemmäs tultuaan yhä askeliaan, niin että juoksi lopulta.
Mitä asiaa? hän sentään kysyi.
Minä kysyin, että miksi te teette heinää herran sunnuntaina, kappalainen kysyi aika lujalla äänellä hänkin.
Silloin pientilallinen räjähti: ”Sinä pappi voit puhua mitä p-skaa tahansa tuolla kirkossa pöntöstäsi, koska se on sinun omasi. Ja ne jotka sinua tulevat sinne kuuntelemaan tekevät sen vapaa-ehtoisesti. Mutta tämä peltolaikku on minun, ja minä en sinun p-skapuheitasi kuuntele yhtään. En vapaaehtoisesti mutten myöskään pakolla. Ja nyt sinä lähdet meneen: koita koipelehtia poies niin kauan kun se sulta vielä käy.”
Hän heristi viikatetta päänsä päällä. Hän käytti nimenomaan tuota verbia ”koipelehtia”, se jäi mieleeni, kun tämän pientilan isännän poika minulle tätä selitti. Hän oli ollut paikalla, tapahtui 1930-luvun puolivälissä. Koipelehtia oli oiva ilmaisu, sillä kappalainen oli paitsi pappi, myös jääkäriupseeri, ja sittemmin, vajaa 10 vuotta myöhemmin myös suomalaisen Waffen-SS -pataljoonan pappi. Meilläpäin ainakin sanottiin minun nuoruudessani, että hän oli maailman ainut Saksan armeijan pappi, maa oli silloin tehnyt sellaisia ratkaisuja.
Kalervo Kurkiala vetäytyi pellolta ja polkaisi polkupyöränsä liikkeelle taakseen vilkuilematta.
Perinteen ja kansatieteen kannalta olennaista tässä oli ainakin pientilallisen itsenäinen herruus pienellä peltolaikullaan. Ja sitten tietenkin tuo tarkoituksellisen tiheään toistunut sinuttelu.
Haravapoikana toiminut hänen poikansa muisti tuon yli 60 vuotta myöhemmin. Pientilallinen oli hänen isänsä ja häneen isän menettely oli mennyt syvälle. Minullekin se on jäänyt muistiin n. 30 vuoden takaa pysyvästi.”
Kertomuksen tausta oli se tavallinen; Perhe oli kärsinyt kapinassa ja kapinasta. Pappi oli kuuluisa jääkäriupseeri ja aktiivinen sk-mies, eikä salaillut näkökantojaan. Ikaalisten sk:n näkyvä hahmo. Vedellyt lapualaisia tyhentämään Ikaalisten valtuustoa vasemmiston edustajisat. Talvisodassa hän toimi JR 15:n sotilaspastorina, Summassa ym., ja joukossa oli myös Ikaalisten miehiä. Miten siellä meni suhteet, on oma tarinansa.
Ilmoita asiaton viesti
Tupla.
Ilmoita asiaton viesti
Aina kun näitä muisteluksia Suomen viime vuosisadan kolmelta-neljältä ensimmäiseltä vuosikymmeneltä tuotetaan ja tulkitaan, tulee tapahtumat sijoittaa kontekstiin. IKL:t, kyyditykset, kirjapainojen polttamiset, jääkäriliike, liitto Saksan kanssa.
Mikä oli tuo konteksti?
Suomen Itsenäinen Tasavalta oli nuori, se taisteli olemassaolostaan valtavan maan naapurina. Suurvallan, jossa verisen vallankaappauksen seurauksena kommunistit olivat ottaneet vallan. Kukaan ei tiennyt miten punainen terrori leviäisi. Koko Euroopassa kommunistit järjestäytyivät, käytiin kiivasta aatteiden sotaa – eikä vain aatteiden tasolla, vaan Neuvostoliiton valtio aseisti ja agitoi suomalaista työväestöä.
Perusti Terijoen nukkehallituksen Suomen kaappamiseksi, aloitti sodan marraskuun lopulla 1939.
Vapaa, länsimainen Suomi siis taisteli olemassaolostaan vihamielisessä ympäristössä.
Ilmoita asiaton viesti
Näinhän se on. Asiayhteys ja sen vaikutus ihmisten mieliin ja toimintaan. Kahtiajakautuneessa maassa ja maailmassa vaikutelmat ja johtopäätökset vaihtelevat merkittävästi sen mukaan, mistä suunnasta ja minkälaisen kokemuskuorman alta tätä maailmaa tirkistelee.
Yritän löytää tallenteistani tuon edellä mainitsemani V. Kurkialan haastattelun, se on ihan mielenkiintoinen ja valaisee familiääristi isä-Kurkialan luonnetta ja suhtautumisia.
Swanström on perehtynyt täkäläisen paikallislehden taannoiseen haastatteluun, mutta olisi nähdäkseni voinut hieman enemmänkin hyödyntää sitä ja eräitä muita käyttämiään lähteitä persoonallisen henkilökuvan syventämiseksi, mutta ei ehkä palvellut tutkijan tarkoituksia?
Vaikea sanoa, elämäkerran kirjoittaminen on aina täynnä valintoja, miten pidät painopisteen ja fokuksen kohdillaan, missä vedät rajaa?
Ilmoita asiaton viesti
Asian vierestä;
Sotarovasti J. J. Björklund toimi ensimmäisenä kenttäpiispana vuosina 1941-1956. Seuraaja oli Toivo Laitinen 1956- 1968 ja hänen jälkeensä, isäni serkku, kadettiupseeri Yrjö Massa, joka toimi komppanian päällikkönä vuosina 1941-1944 pl. 1942 Maaselässä 12. prikaatin sotilaspastorina. Pääesikunnassa hän palveli kenttäpiispan alaisessa toimistossa ja vuosina 1969-1978 kenttäpiispana. Kuulemani mukaan liiallisesta lähimmäisenrakkaudesta häntä ei syytetty, joskus saituudesta kylläkin.
Jukka Malmivaara oli tunnetumpi sodanajan pappi, upseeri ja sittemmin asekätkijä ja piispa.
Ilmoita asiaton viesti