Pappi ja SS-mies Himmlerin bunkkerissa

Jos Hitlerin Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan, kansallissosialistisen Suomen merkittävimpiin vallanpitäjiin olisi kuulunut Kalervo Kurkiala (1894-1966). Hän oli korkeimpaan SS-upseerin arvoon yltänyt suomalainen.

Dosentti André Swanström kiteyttää Kurkialasta kirjoittamansa elämäkerran nimessä, mikä kirjan päähenkilö oli miehiään (Valkoisen uskon soturi, Atena).

Kurkiala oli jääkäri, pappi ja SS-mies, jonka elämää värittivät venäläisviha, uskonto ja isänmaa. Hän oli myös lapuanliikkeen kannattaja ja IKL:n melkein kansanedustaja, mustavalkoinen ja ristiriitainen äärimmäisyyksien mies.

Hän tasapainotteli jatkuvasti kahden voiman välillä: ollako pappi vai sotilas, mutta ennen kaikkea hän oli Swanströmin mielestä äärioikeistolainen isänmaan ystävä.

Kurkiala oli jo kokenut paljon, kun hän loppuvuodesta 1941 siirtyi suomalaisen SS-pataljoonan yhdysupseeriksi ja sotilaspastoriksi Saksan itärintamalle. Silloin sodittiin Ukrainassa juuri niillä alueilla, joita Venäjä on viime kuukaudet pommittanut.

Kiinnostava on Kurkialan helmikuussa 1942 Ukrainassa tekemä havainto: ”Ryssällä on jo kaikenlaisia tattareja ja kalmukkeja sotilaina, joilla ei ole suurta intoa käydä sotaa. Siitä päättäen ryssä piakkoin romahtaa.”

Tuttua tekstiä. Ihan kuin joku nykypäivän ”asiantuntija” olisi kirjoittanut Ukrainan sodasta. Venäjä ei romahtanut ja Swanström kuittaa: ”Hätiköityä toiveajattelua.”

SS-miehenä Kurkiala saavutti nopeasti saksalaisten luottamuksen ja hänelle kaavailtiin merkittävää roolia tulevassa kansallissosialistisessa Suomessa. Saksalaiset luonnehtivat häntä suurgermaanisen aatteen keskeiseksi tukipilariksi.

Kun Saksan häviö alkoi häämöttää, Kurkiala tapasi SS:n valtakunnanjohtajan Heinrich Himmlerin tämän päämajassa maaliskuussa 1943. Tarkoitus oli keskustella suomalaisen SS-pataljoonan jatkosta saksalaisten rinnalla. Suunnitelma ei toteutunut, mikä harmitti Kurkialaa.

Myöhemmin Kurkiala ei halunnut Himmler-tapaamisiaan mainostaa. Kun professori Mauno Jokipii haastatteli häntä tutkimukseensa (Panttipataljoona), Kurkiala toivoi, ettei vierailua Himmlerin bunkkerissa mainittaisi. Jokipii otti toiveen huomioon eikä julkaissut tapaamista kirjassaan.

SS oli Swanströmin mukaan ainoa organisaatio, jonka piirissä Kurkiala ei kapinoinut. Hän ihannoi vahvoja johtajia, mutta onnistui itse usein suututtamaan esimiehensä kapinoimalla heitä vastaan sekä armeijan että kirkon piirissä.

Ihanteellinen ja ehdoton uskonsoturi yritti kitkeä kiroilua ja alkoholinkäyttöä armeijasta. Toivoton tehtävä. Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana hän halusi sotilaspastorina luterilaistaa valloitettuja alueita niin nopeasti, että sai vastaansa sekä Mannerheimin että kenttäpiispan. Sotilaspastori erotettiin tehtävästään.

Kurkiala ottikin Swanströmin mukaan mieluummin potkut tai irtisanoutui, jos vaihtoehtona oli ihanteista tinkiminen. Vasta SS-miehenä Kurkiala astui rooliin, joka oli kuin luotu hänelle. Se tarina loppui kuitenkin lyhyeen.

Sodan jälkeen Kurkialan myrskyisä elämä alkoi tyyntyä, kun hän muutti perheineen Ruotsiin, sai turvapaikan ja töitä kirkkoherrana. SS-menneisyytensä hän onnistui salaamaan niin, ettei joutunut vaikeuksiin monien muiden tavoin.

André Swanström lähestyy tutkimuskohdettaan kylmän empatian hengessä. Valkoisen uskon soturi on tasapainoilua empatian ja kriittisyyden välillä.

Swanström onnistuu hyvin. Kalervo Kurkialasta syntyy monipuolinen henkilökuva, johon syvyyttä tuovat kuvaukset hänen yksityisestä elämästään ja sukulaisten kovista kohtaloista.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu