Parasta kotimaista proosaa?

Kun valtakunnan päälehti Helsingin Sanomat otsikoi näyttävästi, että Harry Salmenniemen novellit ovat parasta kotimaista kaunokirjallisuutta juuri nyt, on pakko ottaa selvää, mistä on kysymys. Juuri julkaistu kirja (Uhrisyndrooma ja muita novelleja, Siltala 2020) on jo kolmas Salmenniemen novellikokoelmien sarjasta. Lisää on tulossa.

Hesarin otsikko ’Parasta kotimaista kaunokirjallisuutta juuri nyt’ on kätevä. Sen voi uusia yhä uudelleen eikä otsikontekijä joudu häpeään. Tänään tämä on parasta juuri nyt, huomenna tuo ja ylihuomenna joku muu. Itsekin olen saattanut joskus käyttää tuota menetelmää.

Uhrisyndrooman takakannessa on lakoninen teksti: En usko, että kukaan lukee tämän kirjan. Se vie sopivasti kirjan tunnelmiin. Novelleja voi lukea joko tosissaan tai sitten ei. Ne ovat kirjallista leikittelyä, jossa on aavistus kikkailua.

Moni poistaa varmistimen pistoolistaan, kun kuulee puhuttavan kokeellisesta kirjallisuudesta. Ei kannata pelästyä. Kyllä Salmenniemeä voi lukea myös kirjallisten sisäpiirien ulkopuolella oleva amatööri. Teksti on selkeää, joskin monitasoista, mikä on pelkästään hyvä asia.

Kirjojen kritiikistä Salmenniemi kirjoittaa, että se on täysin sattumanvaraista, että se on menettänyt kulttuurisen merkityksensä jo kauan sitten. Jäljellä on vain kehumista ja markkinointia, tylsää, hampaatonta, sattumanvaraista.

”Kritiikkiä ei ole enää mitään syytä pelätä. Silti olen aivan kauhuissani.”

Koska kritiikki on sattumanvaraista, kuten novellisti kirjoittaa, otan tähän kirja-arvioon tekstin sattumalta suoraan Salmenniemen Viitteitä-novellista, jossa arvioidaan kirjailijaa monipuolisesti. Kuten nimikin sanoo, novellissa on pelkkiä viitteitä.

Otetaan ensin käsittelyyn kirjan nimi Uhrisyndrooma. Kirjailija näkee usein itsensä uhrina ja tilanteensa synkkänä silloinkin, kun elämä itse asiassa on varsin valoisaa.

Tässä onkin Salmenniemen proosan yksi erityispiirteistä: Hän näkee kaikki ihmiset olosuhteiden uhreina, nuoret nuoruuden, rikkaat rikkauden, köyhät köyhyyden. Hänelle ihmisen liikkumatila on vähäinen, miltei olematon. Salmenniemen maailmassa kuka tahansa saattaa olla minkä tahansa uhri.

Salmenniemi jos kuka on aikansa lapsi. Kaikki hänen kirjoituksensa eivät ole ikääntyneet hyvin. Hän on kuitenkin ollut aina korostetun huolestunut maineestaan. Monin paikoin hänestä saa suorastaan turhamaisen kuvan.

Sota ja rakkaus ovat Salmenniemelle tärkeitä teemoja. Sotaista mieskuvaa hän pilkkaa ja toteaa, että sota on vain jääkiekkoa toisenlaisin mailoin. Entäs sitten rakkaus: ”Jos ei minulla olisi rakkautta, olisin vain hölisevä läski.”

Yllättävä ja uusi tieto on se, että unettomuuden merkitystä Salmenniemen tuotannossa on aliarvioitu. Ehkä joku kirjallisuudentutkija selvittää asiaa lisää.

Miksi Harry Salmenniemi kirjoittaa näitä käsittämättömiä novellejaan? Vastaus on yksinkertainen: Kirjoittaminen miellyttää Salmenniemeä, koska elämä kauhistuttaa häntä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu