Pessimisti sättii aikamme ilmiöitä

Juha Seppälän uusi romaani merille (Siltala) huipentuu 12-sivuiseen synkkään yksinpuheluun. Siinä hän tykittää kuin konekivääri lyhyitä lauseita ja sättii aikamme ilmiöitä. Teksti on yhtä ja samaa kappaletta alusta loppuun.
Seppälä sivaltaa lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä – kulttuuria ja kirjallisuutta, Hesaria, politiikkaa, kirkkoa, jalkapalloa, Putinia, Xi Jinpingiä, ilmastonmuutosta, ravintolakulttuuria…
Eletään aikaa, jolloin maailma vihaa painettuja kirjoja. Niistä on tullut kurtturuusuja, joita hävitetään yhtä systemaattisesti kuin niitä oli vuosisatoja tuotettu.
Kirjailijakin alkaa hävittää omia kirjojaan, joita on kertynyt seitsemänkymmenen neliön asuntoon viisituhatta. Hävitykseen löytyy sopiva paikka, opiskeluaikaisen ystävän, taiteilija Bomanin merenrantamökki.
Kaikkia kirjoja ei sentään hävitetä. Kirjailija haluaa säilyttää sata kirjaa, aution saaren lukemiston. Ja yhden kirjankin seitsemänkymppinen kirjailija aikoo vielä kirjoittaa, viimeisen kirjansa, mutta ei julkaistavaksi.
Kesken synkkien mietteidensä Seppälä havahtuu. Onko hän sittenkin pudonnut kehityksen kelkasta: ”Kenties painetun kirjallisuuden katoaminen oli todellinen muutoksen ja edistyksen merkki, askel pitkän seisahtuneisuuden jälkeen.”
Kirjallisuus on kuollut, eläköön ”kirjallisuus”!
Seppälä ironisoi, että kirjallisuutta on nykyisin se, että Natalia Kallio kulkee 800:n euron lenkkareissa ja pääsee pääministerin juhliin. Kulttuuria taas ovat Britney Spearsin holhousasiat ja täydellisen biisin sanoitukset.
”Jos millään ei ole väliä, miksi kirjallisuudella olisi? Sen kuolemalla? Ei sillä olekaan.”
Täyslaidallisen Seppälältä saavat Hesarin ”pääkirjoitusrunkkarit”, nuo besserwisserit, omahyväiset mässääjät ja mälvääjät, jotka antavat armolliseen sävyyn ohjeet maan hallitukselle, virkamiehille, kansalaisille.
Kirkotkaan eivät säästy ankaran kriitikon käsittelyltä. Kirkkoon liittymistä minä-kertoja kertoo harkinneensa hetken, kun havaitsi, että Paavalin seurakunnan kirkkoherra tanssi tähtien kanssa ja ilmoitti intohimoikseen jalkapallon, jeesuksen ja juustot.
Ortodoksitkaan eivät kelpaa, vaikka siellä on aina ovi selällään – värikäs ja löperö uskonto, jota taiteilijat ja erityisesti näyttelijät rakastavat:
”Kun näyttelijältä loppuivat roolit, hän löysi itsestään ensin ortodoksin, sitten kirjailijan; näyttelijäthän, nuo kolmiseinäisen huoneen sanelukoneet ja repliikkiautomaatit, ovat kuin koiria, tekevät mitä tahansa makupalasta, rahasta…”
Kirjailija tulee siihen lopputulokseen, ettei halua elää tämmöisessä maailmassa. Hänen on häivyttävä. Aika on täyttynyt. Ei ole muuta vapautta kuin kiven ja puun.
”Ei ole kunniakasta poistua voimatonta halveksuntaa puhkuen, mutta muuhunkaan en pysty. Olen kuin kuuro tai kehitysvammainen paralympialaisissa, vailla sarjaa. Väärällä tavalla poikkeava… Kun lähden, en paukauta ovea perässäni. Minä katoan, kuin kirja.”
Juha Seppälä jatkaa tinkimättömästi hyvin kirjoittavien pessimistien pitkää linjaa Paavo Haavikon ja Erno Paasilinnan vanavedessä.
Jos kirjoilla olisi vielä jotain merkitystä, Seppälän kaltaiset kirjailijat voisivat olla vaarallisia vallanpitäjille. Nyt Seppälä tuskin herättää levottomuutta millään taholla.
Suomalainen yhteiskunta palkitsee usein kriitikkonsa. Seppäläkin on saanut osansa palkinnoista. Kun palkinnot on jaettu, kirjailija on helppo unohtaa ja sysätä marginaaliin puuhastelemaan omiaan.
Voisi kuvitella, että käy raskaaksi lukea kirjailijaa, jolle mikään ei kelpaa. Se on väärinkäsitys. Juha Seppälän tekstiä on kevyt lukea.
Merkillinen yhteensattuma: ajattelin juuri äsken Juha Seppälää ja että mitä lienee kirjoittanut viime aikoina.
Kun hän tuli esiin novellistina 1980-luvulla, pidin kovasti hänen ytimekkäästä, selittelemättömästä tyylistään, mutta sittemmin mielenkiintoni vähän hiipui. Minusta vaikutti, että hän ei varsinaisesti pystynyt uudistumaan tai avartamaan näkökulmiaan. Mutta tosiaan: pariin vuosikymmeneen en ole seurannutkaan. Saa nähdä, viitsinkö tätäkään hankkia, mutta kiitos joka tapauksessa vastauksesta telepaattiseen kysymykseeni.
Ilmoita asiaton viesti
Toinen merkillinen yhteensattuma: kenen tutun blogistin nimi tulee kirjan nimestä (merille) muutaman kirjaimen järjestystä vaihtamalla.
Ilmoita asiaton viesti
Haha! Mietin ensiksi, kenen blogeja mahdat lukea, mutta sitten tajusin, että luet vain parhaita…
Ilmoita asiaton viesti
Seppälän Super Market kolahti kovasti minuun, sen suorasukaisuus ja röyhkeys on ollut yksi kirjallisista esikuvistani niin proosassa kuin lyriikassakin. Tunnistin muuten tuon kirkkoherran; ennen kuin hän muutti Helsinkiin, hän oli kulttuurilautakunnan jäsen täällä Turussa. Minä olin hänen varallaan ja lopulta varsinaisena jäsenenä. Kerrassaan mainio mies vaikka kaikkia hänen tv-juttujaan (esim. Ensitreffit alttarilla) en oikein jaksakaan arvostaa.
Ilmoita asiaton viesti
”Seppälä sivaltaa lähes kaikkea…”
– Jari Tervo, todellinen julkkis, hymähteli jokunen vuosi sitten henkilöille (älyköille?), jotka pysyvät yleensä hiljaa, mutta ”tulevat kerran vuodessa ihmisten ilmoille sanomaan että kaikki on päin v*ttua”. Silloin minä ajattelin Juha Seppälää.
Ilmoita asiaton viesti
Hehe. Mutta tässäkin on kyse kirjan loppuun liitetystä vuodatuksesta, kun taas Tervo ei keskity kirjojen kirjoittamiseen vaan aukoo päätään joka paikassa. Eipä ainakaan tuosta kannata kaikkien ottaa oppia.
Ilmoita asiaton viesti
Olen lukenut kaksi (tai korkeintaan kolme) Tervon kaunokirjallista teosta, ja tekstin hakkaava tyyli väsytti minut pahanpäiväisesti. Pitäisikö tutustua myös Seppälän kirjoihin?
”Kirjan loppuun liitetty vuodatus” saattaa olla hyväkin esimerkki sellaisesta dramaturgiasta, joka huipentaa teosta sen loppua kohti. Käsite liittyy ennen kaikkea teatteriin, ja näytelmissä olenkin erottanut sen joka kerta sen jälkeen, kun opin asiaa tarkkailemaan.
Ilmoita asiaton viesti
Luin joskus yhden Tervon, ja se riittänee. Ei se huono ollut, mutta ei erityisen mielenkiintoinenkaan; oli yliyrittämisen makua.
Kun en ole tuota Merille-kirjaa lukenut, en voi arvioida, onko loppuvuodatus hyvä huipennus mutta voi ollakin. Ainakin tuntuu paremmalta ajatukselta kuin Väinö Linnan ”Sotaromaanin” paasaukset, jotka oli sijoitettu tapahtumien lomaan ja jotka kustannustoimittajat onneksi poistivat.
Ilmoita asiaton viesti
Olen lukenut kolme Tervon romaania: Pyhiesi yhteyteen, Minun sukuni tarina ja Suomemme heimo. On se kyllä litterääri pirulainen.
Ilmoita asiaton viesti
Minullakin oli kerran aika, jolloin luin kaiken Seppälältä. Uutta odotellessa aika kävi pitkäksi ja piti lehteillä jo luettuja, ja niistä tihkui vielä runsaasti.Sitten ei enää maistunut. Lopetin vihaisena.
Parhaiten nytkyisin muistan Juhan kolumnit Aamulehdessä, tai ne olivat lyhyitä pastisseja tai hieman rosoisempia novelleja. Rakastin niitä. Leikkasin monta talteen. Ei, kuitenkin parasta taisivat olla Ylen featuret, niissä täyttyi jotain, vaikkapa Ilpo Kaijan kohtalo. Sen paremmin en ole ymmärtänyt mitä sota tekee ihmiselle.
Ilmoita asiaton viesti
Kukaan ei varmaan lue kommentteja näin ”vanhoihin” blogeihin, mutta sen verran totean, että toisin kuin tuolla yllä arvelin Seppälä on kyllä pystynyt uudistumaan. Hieman tämänkin blogin innostamana lainasin kirjastosta romaanin Matka aurinkoon vuodelta 2014, joka on kieltämättä aivan erilainen kuin aiemmin lukemani Seppälät. En ole vielä oikein päässyt perille, minkälainen kirja se on, mutta ainakin vaikeatajuisuudessa se poikkeaa huomattavasti varhaisemmista teoksista.
Ilmoita asiaton viesti