Pessimisti sättii aikamme ilmiöitä

Juha Seppälän uusi romaani merille (Siltala) huipentuu 12-sivuiseen synkkään yksinpuheluun. Siinä hän tykittää kuin konekivääri lyhyitä lauseita ja sättii aikamme ilmiöitä. Teksti on yhtä ja samaa kappaletta alusta loppuun.

Seppälä sivaltaa lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä – kulttuuria ja kirjallisuutta, Hesaria, politiikkaa, kirkkoa, jalkapalloa, Putinia, Xi Jinpingiä, ilmastonmuutosta, ravintolakulttuuria…

Eletään aikaa, jolloin maailma vihaa painettuja kirjoja. Niistä on tullut kurtturuusuja, joita hävitetään yhtä systemaattisesti kuin niitä oli vuosisatoja tuotettu.

Kirjailijakin alkaa hävittää omia kirjojaan, joita on kertynyt seitsemänkymmenen neliön asuntoon viisituhatta. Hävitykseen löytyy sopiva paikka, opiskeluaikaisen ystävän, taiteilija Bomanin merenrantamökki.

Kaikkia kirjoja ei sentään hävitetä. Kirjailija haluaa säilyttää sata kirjaa, aution saaren lukemiston. Ja yhden kirjankin seitsemänkymppinen kirjailija aikoo vielä kirjoittaa, viimeisen kirjansa, mutta ei julkaistavaksi.

Kesken synkkien mietteidensä Seppälä havahtuu. Onko hän sittenkin pudonnut kehityksen kelkasta: ”Kenties painetun kirjallisuuden katoaminen oli todellinen muutoksen ja edistyksen merkki, askel pitkän seisahtuneisuuden jälkeen.”

Kirjallisuus on kuollut, eläköön ”kirjallisuus”!

Seppälä ironisoi, että kirjallisuutta on nykyisin se, että Natalia Kallio kulkee 800:n euron lenkkareissa ja pääsee pääministerin juhliin. Kulttuuria taas ovat Britney Spearsin holhousasiat ja täydellisen biisin sanoitukset.

”Jos millään ei ole väliä, miksi kirjallisuudella olisi? Sen kuolemalla? Ei sillä olekaan.”

Täyslaidallisen Seppälältä saavat Hesarin ”pääkirjoitusrunkkarit”, nuo besserwisserit, omahyväiset mässääjät ja mälvääjät, jotka antavat armolliseen sävyyn ohjeet maan hallitukselle, virkamiehille, kansalaisille.

Kirkotkaan eivät säästy ankaran kriitikon käsittelyltä. Kirkkoon liittymistä minä-kertoja kertoo harkinneensa hetken, kun havaitsi, että Paavalin seurakunnan kirkkoherra tanssi tähtien kanssa ja ilmoitti intohimoikseen jalkapallon, jeesuksen ja juustot.

Ortodoksitkaan eivät kelpaa, vaikka siellä on aina ovi selällään – värikäs ja löperö uskonto, jota taiteilijat ja erityisesti näyttelijät rakastavat:

”Kun näyttelijältä loppuivat roolit, hän löysi itsestään ensin ortodoksin, sitten kirjailijan; näyttelijäthän, nuo kolmiseinäisen huoneen sanelukoneet ja repliikkiautomaatit, ovat kuin koiria, tekevät mitä tahansa makupalasta, rahasta…”

Kirjailija tulee siihen lopputulokseen, ettei halua elää tämmöisessä maailmassa. Hänen on häivyttävä. Aika on täyttynyt. Ei ole muuta vapautta kuin kiven ja puun.

”Ei ole kunniakasta poistua voimatonta halveksuntaa puhkuen, mutta muuhunkaan en pysty. Olen kuin kuuro tai kehitysvammainen paralympialaisissa, vailla sarjaa. Väärällä tavalla poikkeava… Kun lähden, en paukauta ovea perässäni. Minä katoan, kuin kirja.”

Juha Seppälä jatkaa tinkimättömästi hyvin kirjoittavien pessimistien pitkää linjaa Paavo Haavikon ja Erno Paasilinnan vanavedessä.

Jos kirjoilla olisi vielä jotain merkitystä, Seppälän kaltaiset kirjailijat voisivat olla vaarallisia vallanpitäjille. Nyt Seppälä tuskin herättää levottomuutta millään taholla.

Suomalainen yhteiskunta palkitsee usein kriitikkonsa. Seppäläkin on saanut osansa palkinnoista. Kun palkinnot on jaettu, kirjailija on helppo unohtaa ja sysätä marginaaliin puuhastelemaan omiaan.

Voisi kuvitella, että käy raskaaksi lukea kirjailijaa, jolle mikään ei kelpaa. Se on väärinkäsitys. Juha Seppälän tekstiä on kevyt lukea.