Petsamon marttyyri

Petsamo Jäämeren rannalla oli aikoinaan tarunhohtoinen paikka, suomalaisten eldorado, jonne lähdettiin rikastumaan nikkelin takia. Petsamolla on myös toinen puoli. Se oli viime sotien aikana tuhansien kaatuneiden sotilaiden ja siviilien joukkohauta.

Tarton rauhansopimuksen mukaan Petsamosta tuli osa itsenäistä Suomea vuonna 1920. Siitä alkoi myös venäläisten jo 1500-luvulla perustaman maailman pohjoisimman luostarin, Petsamon ortodoksiluostarin, lyhyt suomalainen vaihe, joka kesti vuodet 1920-1944.

Luostarin viimeinen johtaja, pappismunkki Paisi, koki talvisodan jälkeen Stalinin vainoissa järkyttävän kohtalon, marttyyrin lopun. Isä Paisin dramaattisen tarinan ja luostarin vaiheet kertoo dosentti Elina Kahla uudessa kirjassaan (Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari, SKS 2020). Kirja perustuu tähän asti salassa pidettyyn venäläiseen aineistoon.

Puna-armeija hyökkäsi Petsamoon ja valtasi luostarin talvisodan alkupäivinä joulukuussa 1939. Luostarin johtaja Paisi otettiin vangiksi, vietiin Neuvostoliittoon ja teloitettiin yli vuoden kestäneiden kuulustelujen jälkeen. Venäjällä syntyneen munkin Suomen kansalaisuus ei vaakakupissa paljon painanut.

Kahlan siteeraamat kuulustelupöytäkirjat kertovat konkreettisesti, mihin perustui Paisin kuolemantuomio. Ne paljastavat myös karulla tavalla sen, millaista oli oikeudenkäyttö Stalinin Neuvostoliitossa.

Syyllinen oli alusta lähtien selvillä eikä rikosnimikkeen keksimiseenkään kauan mennyt. Paisia syytettiin rikollisesta neuvostovastaisesta toiminnasta ja hänet leimattiin vakoilijaksi. Tavoitteena ei ollut oikeudenmukainen tuomio vaan luokkavihollisen tuhoaminen.

Raskauttava oli erityisesti kirje, jonka Paisi lähetti Valamoon vuonna 1933. Siinä hän kirjoitti: ”Odotan alati Venäjän kansan vapautumista kommunismin ikeestä. Tapahtuisipa se tänä vuonna!”

Paisi ei peitellyt sitä, että hän suhtautui kielteisesti neuvostovaltaan ja bolsevikkeihin. Hän sanoi olevansa vakaumuksellinen monarkisti.

Uskoivatkohan kuulustelijat itsekään, kun he tulkitsivat Paisin lähettämät kaksi porontaljaa venäläisen emigranttijärjestön edustajalle neuvostovihamielisen aseellisen hyökkäyksen valmisteluksi.

Vakoilua oli sekin, kun Paisi oli puhunut poromies Matti Pieran kanssa niitä näitä neuvostorajasta. Epäilyttävää oli kaikki kanssakäyminen rajan yli.

Kirkonmiehen asemaa ei parantanut myöskään se, että hän oli pari kertaa lahjoittanut kermaa ja maitoa suomalaiselle poliisille.

Elettiin vainoharhaista aikaa. Jäämeren rannoilla liikkui monenlaista väkeä, myös vakoojia. Linnunmunien kerääjä-herrasmiehet vuonojen rannoilla saattoivat olla tutkijankaapuun naamioituneita vakoilijoita.

Kahla kuvaa kammottavaksi Petsamon luostarin kohtalon suursodan tantereena: ”Strategisen sijaintinsa takia sen läpi käveltiin, se ryövättiin putipuhtaaksi ja sen asukkaita uhkasivat milloin kenenkin valloittajan aseenpiiput. Se toimi vankilana, kuulustelukeskuksena, sotasairaalana ja sotilaiden viihdetarkoituksissa.”

Isä Paisi teloitettiin joulukuussa 1940 ja hänet haudattiin joukkohautaan Pietarin lähelle. Hän ei ollut enää näkemässä, miten Petsamo pommitettiin maan tasalle jatkosodassa ja jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle.

Petsamon munkit siirtyivät Valamon luostariin Heinävedelle. He vaikenivat elämänsä loppuun asti siitä mitä joutuivat sotien aikana kokemaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu