Petsamon marttyyri
Petsamo Jäämeren rannalla oli aikoinaan tarunhohtoinen paikka, suomalaisten eldorado, jonne lähdettiin rikastumaan nikkelin takia. Petsamolla on myös toinen puoli. Se oli viime sotien aikana tuhansien kaatuneiden sotilaiden ja siviilien joukkohauta.
Tarton rauhansopimuksen mukaan Petsamosta tuli osa itsenäistä Suomea vuonna 1920. Siitä alkoi myös venäläisten jo 1500-luvulla perustaman maailman pohjoisimman luostarin, Petsamon ortodoksiluostarin, lyhyt suomalainen vaihe, joka kesti vuodet 1920-1944.
Luostarin viimeinen johtaja, pappismunkki Paisi, koki talvisodan jälkeen Stalinin vainoissa järkyttävän kohtalon, marttyyrin lopun. Isä Paisin dramaattisen tarinan ja luostarin vaiheet kertoo dosentti Elina Kahla uudessa kirjassaan (Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari, SKS 2020). Kirja perustuu tähän asti salassa pidettyyn venäläiseen aineistoon.
Puna-armeija hyökkäsi Petsamoon ja valtasi luostarin talvisodan alkupäivinä joulukuussa 1939. Luostarin johtaja Paisi otettiin vangiksi, vietiin Neuvostoliittoon ja teloitettiin yli vuoden kestäneiden kuulustelujen jälkeen. Venäjällä syntyneen munkin Suomen kansalaisuus ei vaakakupissa paljon painanut.
Kahlan siteeraamat kuulustelupöytäkirjat kertovat konkreettisesti, mihin perustui Paisin kuolemantuomio. Ne paljastavat myös karulla tavalla sen, millaista oli oikeudenkäyttö Stalinin Neuvostoliitossa.
Syyllinen oli alusta lähtien selvillä eikä rikosnimikkeen keksimiseenkään kauan mennyt. Paisia syytettiin rikollisesta neuvostovastaisesta toiminnasta ja hänet leimattiin vakoilijaksi. Tavoitteena ei ollut oikeudenmukainen tuomio vaan luokkavihollisen tuhoaminen.
Raskauttava oli erityisesti kirje, jonka Paisi lähetti Valamoon vuonna 1933. Siinä hän kirjoitti: ”Odotan alati Venäjän kansan vapautumista kommunismin ikeestä. Tapahtuisipa se tänä vuonna!”
Paisi ei peitellyt sitä, että hän suhtautui kielteisesti neuvostovaltaan ja bolsevikkeihin. Hän sanoi olevansa vakaumuksellinen monarkisti.
Uskoivatkohan kuulustelijat itsekään, kun he tulkitsivat Paisin lähettämät kaksi porontaljaa venäläisen emigranttijärjestön edustajalle neuvostovihamielisen aseellisen hyökkäyksen valmisteluksi.
Vakoilua oli sekin, kun Paisi oli puhunut poromies Matti Pieran kanssa niitä näitä neuvostorajasta. Epäilyttävää oli kaikki kanssakäyminen rajan yli.
Kirkonmiehen asemaa ei parantanut myöskään se, että hän oli pari kertaa lahjoittanut kermaa ja maitoa suomalaiselle poliisille.
Elettiin vainoharhaista aikaa. Jäämeren rannoilla liikkui monenlaista väkeä, myös vakoojia. Linnunmunien kerääjä-herrasmiehet vuonojen rannoilla saattoivat olla tutkijankaapuun naamioituneita vakoilijoita.
Kahla kuvaa kammottavaksi Petsamon luostarin kohtalon suursodan tantereena: ”Strategisen sijaintinsa takia sen läpi käveltiin, se ryövättiin putipuhtaaksi ja sen asukkaita uhkasivat milloin kenenkin valloittajan aseenpiiput. Se toimi vankilana, kuulustelukeskuksena, sotasairaalana ja sotilaiden viihdetarkoituksissa.”
Isä Paisi teloitettiin joulukuussa 1940 ja hänet haudattiin joukkohautaan Pietarin lähelle. Hän ei ollut enää näkemässä, miten Petsamo pommitettiin maan tasalle jatkosodassa ja jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle.
Petsamon munkit siirtyivät Valamon luostariin Heinävedelle. He vaikenivat elämänsä loppuun asti siitä mitä joutuivat sotien aikana kokemaan.
Harmittaa jo ihan noin matkailumahdollisuuksien kannalta, että ryssien piti lopulta viedä paitsi Karjala, vieläpä Petsamo.
Ilmoita asiaton viesti
Petsamohan tuli ”vaihtokaupassa” Tarton rauhansopimuksessa eikä se kuulunut vanhaan Suomen suuriruhtinaskuntaan, vaikka rajaa Jäämerelle yritettiin moneen otteeseen myös 1800-luvulla.
Harmi kyllä, samaa mieltä.
Ilmoita asiaton viesti
Talvella 1984 minulle oli suuri kunnia viedä Isä Akakin viimeiselle lepopaikalleensa, hevosreen ohjaksilla ja hitaasti kulkevan ristisaaton kärjessä. Muistan, että tie hautausmaalle oli kovin liukas eikä Pilkku-hepallani ollut hokkeja.. Petsamon viimeinen elossa oleva munkki Akaki saavutti lähes 110-vuoden iän!
Andrei Kuznetsov syntyi Vologdan alueella Luoteis-Venäjällä (Äänisen eteläpuolella). Hän päätti teini-ikäisenä lähteä luostariin, koska halusi välttää asepalveluksen tsaarin armeijassa. Synnynnäinen huonokuuloisuus ei ollut luostarissa yhtä iso haitta kuin siviilimaailmassa. Isä Akakin tie vei Solovetskin luostarin kautta Petsamoon, josta munkit siirtyivät 1942 Heinävedelle. Hauskana muistona voidaan kertoa, että sinä vuonna, kun isä Akaki täytti 107 vuotta, hän sai Heinäveden kunnalta kirjeen, jossa luostarin asukasta pyydettiin peruskoulun ensimmäiselle luokalle. Kunnan koulujärjestelmä ei ymmärtänyt, ettei isä Akaki ollut syntynyt 1973 vaan sata vuotta aikaisemmin..
Ilmoita asiaton viesti
Kirjoitapa Ilmari tuosta muistostasi kunnon blogi. Isä Akaki mainitaan myös Kahlan kirjassa.
Ilmoita asiaton viesti
Kirjoitinhan minä, mutta kun ne menivät pilalle tuon tuoreen alma-uudistuksen yhteydessä (kuvat hävisivät, teksti meni sekaisin ja jotkut blogit häipyivät ulkoavaruuteen)…harmi.
Ovat kuitenkin nyt tallessa sen jälkeen kun tein niistä kaksi remix-versiota hyvin toimivalla livejournal-alustalla:
https://ilmarischepel.livejournal.com/tag/valamo
Tuossa toisessa valamoblogissa totesin näin:
Kolme munkkia ehdin hevosella haudata: igumeni Simforian, isä Sergei ja Suomen vanhin mies, Petsamon munkki Akaki. Yhdestä hautauskulkueesta minulla oli unessa useamman kerran jonkinlaisia painajaisia; sen verran raskas ponnistus se näköjään oli. Kun uutinen kuolemasta tuli oli vielä normaali pakkaspäivä, mutta itse hautajaispäivän aamuna tuli suojakeli ja hautausmaahan vievä tie oli liukas kuin matikan selkä…Pilkku-hevonen oli kyllä kengitetty, mutta ei sellaisilla hevoskengillä joihin olisi saatu hokkia (jäänastat). Muistan loppuikääni kuinka edessäni on tuo reki ja arkku ja takana hitaasti kulkeva hautauskulkue, mutta ennen kaikkea miten niin hevonen kuin reki liukastuivat vuorottelen vasemmalle ja oikealle. Siinä oli ohjaksissa pitelemistä, ettei reki olisi kaatunut niihin syviin ojiin, jotka vaanivat hautausmaantien molemmin puolin..
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos. Enpä ollut huomannutkaan. Historian siipien havinaa.
Ilmoita asiaton viesti