Pihan piiri etsii kadonnutta aikaa

Ranskalaisen Marcel Proustin (1871-1922) Kadonnutta aikaa etsimässä on maailmankirjallisuuden klassikko, josta paljon puhutaan, mutta jonka harva on lukenut ainakaan kokonaan.

Itse kuulun juuri tähän joukkoon. Olen lukenut joskus vuosia sitten ensimmäisen osan ja jättänyt sen jälkeen leikin kesken.

Akateemikko Hannu Mäkelä otti viime syksynä itselleen urakan ja luki jälleen Proustin klassikon. Lukemisen jälkeen syntyi kirja kirjasta (Proust on Proust – Matka aikaan, paikkaan ja ihmiseen, Levoton lukija 2023).

Mäkelän Proust-kirjan on kustantanut Levoton lukija, jonka takaa löytyy aktiivinen kirjallisuuden harrastaja Kirsi Piha, Ellun Kanat.

Proust on Proust toimii Pihan suunnitelman mukaan sisäänheittäjänä Proustin maailmaan. Piha näet ryhtyy lukemaan Kadonnutta aikaa porukalla 10. heinäkuuta lähtien, mikä on Proustin syntymäpäivä.

Piha on perustanut nettiin avoimen lukupiirin, joka aikoo lukea klassikon kymmenen osaa kymmenessä kuukaudessa. Jos haluaa Proustinsa lukea, siihen menee aikaa.

Suomeksi julkaistun opuksen kymmenessä osassa on 3721 sivua. Suomentaminen kesti 39 vuotta. Viimeinen osa julkaistiin vuonna 2007.

Jos joku sattuu innostumaan Pihan piiristä, oheisen linkin takaa löytyy lisää tietoa: https://levotonlukija.fi/porukalla-proustia/.

Proustin kuolemasta tuli viime vuonna kuluneeksi sata vuotta. Se on yksi syy siihen, että Proust on viime aikoina ollut paljon esillä maailmalla.

On puhuttu jopa Proust-pandemiasta: on järjestetty näyttelyitä ja seminaareja, on kirjoitettu kirjoja ja julkaistu lehtien erikoisnumeroita.

Ja kun kirjoja lukee, varsinkin esseitä, tuntuu, että Proust tunkee esiin kaikkialta. Mäkelän teoksen lisäksi olen viime aikoina törmännyt Proustiin Markku Paasosen kirjassa (Lykätty salamurha, Teos 2023) ja dosentti Pekka Vartiaisen esseekokoelmassa (Matkalla…Jossakin päin kirjamaailmaa, Avain 2023).

Suomessa tullaan vähän jälkijunassa. Hannu Mäkelä havaitsi, että kun Proustin kuolemasta oli kulunut sata vuotta 18. marraskuuta viime vuonna, Helsingin Sanomat ei reagoinut mitenkään. Sen sijaan Ruotsissa Dagens Nyheter omisti Proustille kaikki kulttuurisivunsa.

”Eikö tämä kerro jotain maamme kulttuurista ja sen tämänhetkisestä tilanteesta”, Mäkelä päivittelee. Mutta mitä – se jää avoimeksi.

Kirjassaan Mäkelä käy läpi Proustin pääteoksen kaikki osat. Kun on lukenut Mäkelän johdatuksen päähenkilönsä maailmaan, voikin jatkaa Proust-harrastusta tai todeta, että ei voi vähempää kiinnostaa.

Kirjallisuudentutkimuksen dosentti Pekka Vartiainen tunnustaa, että hän luki Kadonnutta aikaa etsimässä vasta vuonna 2019. Hän ei ole varauksettoman innostunut lukemastaan:

”Proust osaa olla väsyttävä, ärsyttävä, loputtomasti ihmisten välisiä asioita, eleitä, ilmeitä ja keskusteluja erittelevä höpöttäjä, jonka neuroottiset, itsekeskeiset ja vainoharhaiset tulkinnat saavat karaistuneemmankin lukijan repimään hiuksiaan ja etsiytymään hiljaisuuteen…”

Proust kirjoitti autofiktiota ennen kuin sanaa oli edes keksitty, ennen Knausgårdia ja muita itsensä paljastajia. Ainekset tekstiinsä Proust ammensi omasta elämästään.

Suomestakin löytyy vertailukohta ranskalaisklassikolle. Kirjallisuusmies Anssi Sinnemäen keksimän mainion määritelmän mukaan Iijoki-sarjan luonut Kalle Päätalo oli kuin Selkosten Proust.

Marcel Proust väritti tekstiään maukkailla yksityiskohdilla henkilöidensä luonteista, ulkonäöstä ja sanomisista. Pekka Vartiainen: ”Proustin nauru on kolkkoa, kuivaa ja perustuu paljolti ivaan ja pisteliäisiin huomioihin ihmisten vioista ja puutteista.”

Proust oli perinyt sen verran varallisuutta, että pystyi keskittymään yhteen asiaan, kirjoittamiseen. Aikansa hän vietti pääasiassa neljän seinän sisällä ja kirjoitti – sängyssä.

Terveys meni, mutta maine kasvoi. Kun Proust kuoli vain 51-vuotiaana, hän oli Ranskassa jo palkittu ja arvostettu kirjailija – myöhemmin myös kaikkialla maailmassa.

Hannu Mäkelä kiteyttää suosion salaisuuden: Proust on pitelemätön, vuolas ja runollinen. ”Hyvin tehty kirja säilyy, vaikka maailmasta katoaisi kaikki sähkö.”