Polkupyöräilijä Pulkkinen vapauden agenttina

Kun kirjailija alkaa pyöräillä, siitä tulee elämää suurempi asia. J. P. Pulkkinen ei ole ainoa kirjailija, joka on hurahtanut pyöräilyyn.

Meille tavallisille pulliaisille pyöräily on arkista siirtymistä paikasta toiseen, mutta kirjailija Pulkkiselle polkupyörä panee mielikuvituksen liikkeelle ja tyydyttää kärsimättömyyden, ”se on laite, joka teki minusta ihmisen”.

Tämän järisyttävän tiedon Pulkkinen paljastaa uudessa kirjassaan (Täydellinen keksintö – Polkupyöräesseitä, Teos). Herää kysymyksiä: mikä Pulkkinen olisi ilman polkupyörää, miksi polkupyörä keksitään aina uudelleen?

Kymmenen esseen kokoelman punaisena lankana kulkee vapauden teema. Polkupyörä on väline vapauteen ja Pulkkisen mielestä täydellinen keksintö.

Tulee mieleen pitkä rivi pyöräilystä innostuneita kirjailijoita, joista monia Pulkkinenkin siteeraa: Juhani Aho, Kalle Kajander, I. K. Inha, Pentti Haanpää, Olavi Paavolainen, Erno Paasilinna, Tarmo Kunnas, Jukka Pakkanen. Naiset loistavat poissaolollaan.

Ensimmäisiä tunnettuja pyöräilymiehiä oli Juhani Aho, joka polki jopa Pariisissa. Ahon Pyöräraivoilija-kertomuksen päähenkilön ”verissä palaa kuume, silmissä outo tuli, hänellä oli jokin paha mielessä…”

Onneksi Pulkkinen ei raivoa, vaan on enimmäkseen asialinjalla, kohtuuden ystävä.

Pyöräilyn kirjallisella rintamalla Erno Paasilinna on tehnyt Pulkkiseen vaikutuksen. Paasilinnan mielestä polkupyörä on yksi ihmiskunnan jaloimmista, hyödyllisimmistä ja yksinkertaisimmista keksinnöistä.

Erno pyöräili, jotta pystyisi hengittämään, elämään, tuntemaan itsensä vapaaksi ja itsenäiseksi. Pulkkinen siteeraa Paasilinnan kertomusta Pyöräilyn ylistys:

”Pyöräilijänä olen oman maailmani keskus, ruhtinas ratsuni selässä, kaikkialle johtavilla teillä. Yksilöllisyyden ja riippumattomuuden kokemus on pyöräilyn vapauttavin elämys.”

Pulkkinen peesaa Paasilinnaa, kun hän kirjoittaa 150 kilometrin pyöräretkestään Helsingistä Jaalaan. Tavoitteena ei ollut Jaalaan pääsy vaan ”jokin muu”. Tärkeintä oli bernsteinilaisten sosialistien tapaan liike eikä päämäärä, ”henkilökohtaisen vapauden osoitus”.

Esseisti nimeääkin polkupyörän ensimmäiseksi vapauskoneeksi. Pyörällä pystyi ajamaan minne halusi ja milloin halusi. Reviiri laajeni.

Pulkkinen siteeraa paljon muita kirjailijoita, mutta kaksi puuttuu: Pentti Haanpää ja Tarmo Kunnas, jotka ovat omia suosikkejani.

Haanpään novelli pyöräurheilija Saikansalosta on ohittamaton klassikko, urheiluhulluuden ylistys. Saikansalo valmistautui kuumiin etelän kilpailuihin harjoittelemalla saunassa.

Pyörä killui saunan katossa köysien varassa ja Saikansalo polki:

”Väkevästi nousivat ja laskivat hänen luiset polvipahkuransa. Polkimet lensivät, ketju ratisi ja takapyörä pyöri, pyöri, pyöri… Kuin raivohulluina lensivät polkimet ja takapyörä kehäänsä, kun hän polki hengitellen ja hikoillen. Se oli kovaa hommaa kertakaikkiaan.”

Kun löylynheittäjä oli aikansa katsellut Saikansalon menoa, hän hoksasi: hulluna on hyvä elää.

Eräänlaista hulluutta liittyy myös Tarmo Kunnaksen eurooppalaisiin pyöräretkiin, joita hän seurueineen on tehnyt vuosikymmenet. Pyöräretki on Kunnakselle kuin uskonnollinen kokemus, pyhiinvaellus, johon kuuluu kärsimystä, kilvoittelua, koettelemuksia ja lopulta vapahdus.

Perillä odottaa aina ravintola, usein jumalaiset maisemat ja hyvä ruoka sekä laatuviinit. Retkistään Kunnas on kirjoittanut eurooppalaisessa matkakirjassaan Hyvää kotiseutua etsimässä (Nemo 2018).

Esseisti Pulkkisellekaan polkupyörä ei ole pelkkä kulkuväline: ”Se voi edustaa yhtä lailla hitautta kuin nopeutta, mutta erityisesti se on vapauden agentti.”

Lienee minunkin hankittava kunnon pyörä, ettei tarvitse ajaa vaimon hylkäämällä vanhalla naistenpyörällä luuserin lailla.

Jos minulla olisi uusi pyörä, voisin viilettää pitkin Suomea villinä ja vapaana agenttina kuin Pulkkinen.